Michael Haneke on nimi, joka oli lokeroitunut itselläni jo pitkän aikaa “tsekkaa kun ehdit”-kategoriaan. Ranskalaislupaus ohjaa kuulemma kylmänvarmasti ja ajatuksia nostattaen, mutta eräät syyttävät toisaalta miekkosen sortuvan turhan usein leffoissaan halpamaiseen shokkihoitoon. Kun vuoden 2005 parhaaksi eurooppalaiseksi hiljan julistettu Kätketty kuulosti etukäteen täysin Lost Highwaylta, en enää totta puhuen tiennyt mitä herralta odottaa. Ja ehkäpä hyvä niin.
Leffan lähtökohta on kieltämättä täyttä davidlynchiä – vahvanväriset tunnelmoinnit ovat vain vaihtuneet kliiniseen valkoisuuteen. Laurent’n perheen idyllielämä alkaa rakoilla, kun postilaatikosta tipahtaa kirje tuntemattomalta lähettäjältä. Ei nimeä eikä viestiä; pelkkä VHS-nauha, joka sisältää pari tuntia videokuvaa Laurentien talosta. Nauha ei kuitenkaan jää viimeiseksi, vaan johtolangat alkavat vähitellen osoittaa kohti perheen isää (Auteuil) ja tämän menneisyyttä.
Kätketty on palapelimäinen leffa, joka käsittelee muistin ja syyllisyyden teemoja kieltämättä omalaatuisella otteella. Haneken ohjaustyyli tuo selittelemättömyydessään mieleen etäisesti Jonathan Glazerin Birthin. Kamera on Haneken käsissä objektiivinen sivustakatsoja, joka vain tallentaa näkemänsä; mitä lopulta kuvissa näemme, on itsestämme kiinni. Lopullinen ratkaisu mysteeriin on kätketty jonnekin näiden laajojen otosten taa, mikä haastaa katsojan kärsivällisyyden. Elokuvasta on helppo löytää allegorisuuksia, ja se on jopa lähellä kaatua omaan älykkyyteensä. Liika monitulkinnallisuus ei ole enää muuta kuin epämääräinen kimppu aistimuksia, ja siltä Kätketty pahimmillaan tuntuu.
Hahmogalleria on onnistunut, etenkin hyvän roolituksensa ansiosta. Auteuil ja Binoche muodostavat mielenkiintoisen läpileikkauksen modernista avioparista, jonka näennäisen onnen yksikin salaisuus voi särkeä. Oman käänteensä tarinaan tuo Lester Makedonskyn esittämä kapinoiva teinipoika. Améliessakin itkeskellyt Maurice Bénichou vetäisee herkullisen sivuosaroolin, kunnes vetää lopullisesti maton alta. Moitittu shokkikohtaus on leffan käännekohta (ja valitettavasti huonompaan suuntaan), mutta toteutustavassa ei ole valittamista. Kerrontatyyliä ajatellen se istuu tähän elokuvaan perustellusti.
Loppujen lopuksi Haneken tyyli tasapainoilee taitavasti estetiikan ja ärsyttävyyden rajamailla. Vähällä keskittymisellä filkka olisi helppo leimata ranskalaiseksi tekotaidesöhellykseksi, mutta niin vähällä Haneke ei katsojaa päästä. Tasoja on monia, ehkä liikaakin. Onnistuneeseen katselukokemukseen vaaditaan ehdoton hiljaisuus ja valpas, kärsivällinen mielentila.
