Stephen Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat ovat tähän mennessä olleet kaikki aika mitään sanomattomia tekeleitä. Hohto ei poikkea tästä yleistämisestä paljoakaan, vaikka elokuva onkin ylistetty ja kehuttu yhdeksi maailman pelottavimmaksi ja parhaimmaksi kauhuelokuvaksi. Jostain syystä se kuitenkin jätti minut pahemman kerran kylmäksi, vaikka omat pelottavuutensa siinä olikin.
Elokuva kertoo Jack Nicholsonin esittämästä Jack Torrancesta, kirjailijasta, joka perheineen saa talveksi hoidettavakseen Overlook-nimisen hotellin, jossa aikoinaan on tapahtunut kauhea veriteko. Aluksi paikka vaikuttaa kuitenkin mitä ihanteellisemmalta paikalta Jackille, hänen vaimolleen ja nuorelle pojalleen. Pian alkaa kuitenkin tapahtua kummia, kun Jack alkaa pikkuhiljaa seota ja hänen poikansa joutuu kasvokkain mitä pelottavimpien näkyjen kanssa. Pojalla on nimittäin kyky, ns. “hohtaminen”, joka selitetään katsojalle jo elokuvan alkumetreillä.
Pikkuhiljaa Jack menettää järkensä ja tässä vaiheessa Nicholsonin roolisuoritus paisuu mahdottomiin mittoihin; herra näyttelee mielipuolta niin uskottavasti, että välillä katsoja saattaa kuvitella Nicholsonin menneen oikeasti sekaisin. Ilman häntä elokuva olisikin varsin alaluokkainen teos, sillä minusta pikkupojan näyt eivät ole mitään verrattuna Nicholsonin pelottavaan roolihahmoon.
Vaikka kissa-hiiri -leikki Jackin ja hänen perheensä kesken onkin paikoin varsin jännittävää, en siltikään ymmärrä tämän elokuvan saamaa kehuvirtaa. Raina on kyllä hyvä ja pitää otteessaan alusta aina loppuun saakka, mutta pelottavaksi en voisi tätä mennä kehumaan. Pisteet on kuitenkin annettava sekä Nicholsonille että Kubrickille; molemmat tekivät hyvää työtä kirjan kääntämisessä elokuvaksi, vaikka molempien teosten välillä on aika paljon eroavaisuuksia. Ajan hammaskaan ei ole päässyt elokuvaa pahemmin jyrsimään. Elokuvasta kuitenkin puuttuu jotain, joka rokottaa antamaani tähtimäärää armotta.
