Yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen nähnyt vähään aikaan löytyy syvältä japanilaisen ohjaajan Hirokazu Kore-edan elokuvan Shopliftersin sisältä. Yksi elokuvan hahmoista rakastuu erääseen mieheen. Kamera zoomaa heidän käsiinsä. Vaikka emme näe näyttelijöiden ilmeitä, yhteys on silti ilmeinen. Katsojalle välittyy tunne paljon hienotunteisemmin. Siitä on niin pitkä aika, kun olen viimeksi nähnyt kohtauksen, jossa kuvattaisiin hahmojen käsiä. Vielä pidempi aika, kun olen nähnyt sen toteutettavan näin kauniisti, kuin Shopliftersissa.
Shoplifters on täynnä samanlaisia hienovaraisia hetkiä. Aika ympäriltä tuntuu hidastuvan. Ilma tuntuu lämpimämmältä. Kyyneleet suolaisemmilta. Tällaiset elokuvalliset hetket ovat ainoa asia, mitä elokuvankatsojana voi toivoa.
Oli se sitten kadulta yksinäisen lapsen kotiinsa vievä ja äidin roolin omaksuva hyväsydäminen nainen lämmittelemässä nuotion ääressä tytön kanssa yhdessä. Oli se sitten isoäiti ja lapsenlapsi jakamassa saman patjan ja heidän huomaavan toisen tunnetilan vain heidän ruumiinlämpöä lukemalla. Tai oli se sitten pieni poika, joka oman henkensä uhalla suojelee pikkusiskoaan.
Hirokazu Kore-eda saa tällaiset kohtaukset sykkimään. Hän riisuu elokuvan kaikesta muusta ylimääräisestä ja keskittyy ihmiseen.
En tiedä, onko Shoplifters Kore-edan paras elokuva. Tavallaan se tuntuu liiankin pelkistetyltä ja yksinkertaistetulta, sadun omaiselta. Mutta se on tärkeä. Se on tärkeä omalla vaatimattomalla tavallaan. Se kertoo laitakadun ihmisistä, avioparista, jotka ovat rikollisia. He asuvat yhdessä yksinäisen isoäidin luona, joka myöhemmin kutsuu lapsenlapsensa asumaan heidän luokseen. Sittemmin tähän eriskummalliseen perheen liittyy myös kadulta pelastetut poika- ja tyttölapset. Elokuva on tärkeä, koska se kertoo juuri heistä.
Elokuvan alkupuoliskon missio on pitkälti istuttaa katsoja vahvasti kiinni tähän leikkiperheeseen ja antaa nähdä, että vaikka he eivät ole perinteisessä mielessä oikea perhe, niin heidän välinen rakkautensa on aitoa. Jopa aidompaa kuin muissa perheissä, joista elokuva antaa pieniä väläyksiä.
Toisella puoliskolla asiat mutkistuvat lainsäädännön kanssa ja silloin on aika punnita tehtyjä valintoja, niiden arvoa sekä toisten tärkeyttä itselle… sekä omaa tärkeyttä toisille.
Vahvin viesti muodostuu empatiasta. Elokuva tuntuu kuin julistavan, että vain se on tärkeää. Lapsi tarvitsee rakkautta ja jonkun, joka on hänelle seurana. Ei välttämättä mallikansalaisia vanhemmiksi, kunhan joku vain välittäisi. Ja isoäiti ei tarvitse muuta kuin ihmisiä ympärilleen, jotta hänen ei tarvitsisi kuolla yksin.
Elokuva myös viestittää, että rikollisillakin on arvo. He ovat olemassa. He ovat ihmisiä. He ovat kuin kuka tahansa muukin. Kaikki, mitä he tekevät eivät ole automaattisesti pahoja tekoja. Missä määrin he edes ovat pahoja ihmisiä tai pahempia ihmisiä. Toki, he rikkovat lakia, mutta ovat muuten kaikin puolin ystävällisempiä, rakastavampia ja huolehtivaisempia ihmisiä.
Mikä on tärkeintä loppupeleissä? Tuomita ihminen heti, kun hän tekee virheen, vai edes yrittää olla hyvä ihminen. Sinänsä kysymys on ehkä epärealistinen ja se esitetään elokuvassa mustavalkoisesti. Mutta se on kysymys, joka on silti hyvä esittää.
Ennen kaikkea Shoplifters toimii hienona taideteoksena maailmassa, jossa sitä tarvitaan. Sitä tarvitaan herättämään näitä kysymyksiä. Vaikka emme löytäisi niihin vastausta, on tärkeää, että meitä muistutetaan ihmisyydestä ja kyvystä empatiaan. Erityisen hienoa se on, kun se tehdään näin hellästi kuin Shopliftersissa.
