Shigehiro Ozawan vuonna 1974 ohjaama Street Fighter trilogia on yksi omista henkilökohtaisista suosikki leffasarjoistani ja varsinkin sen aidon ja alkuperäisen olisin valmis nostamaan ihan milloin tahansa ihan niille korkeimmille jalustoille martial arts elokuvista puhuttaessa. Vaikka katutaistelijan toinen tuleminen (Return of the Street Fighter) ei aivan onnistunut saavuttamaan edeltäjänsä ultra munakasta fiilistä oikeastaan millään osa alueella, edusti sekin itselleni niin kertakaikkisen viihdyttävää mäyhää, että oksat pois.
Kolmatta osaa lähdinkin katsomaan melkoisten odotusten saattelemana ja kun viimein lopputekstit alkoivat vieriä ruudulla, olivat fiilikseni melko ristiriitaiset. Oliko se sitten hyvä vai huono asia? Se selviää nyt.
The Street Fighter’s Last Revenge ei edeltäjiensä tapaan ole mikään kerronnan mestariteos, eroten kuitenkin hieman edeltäjiensä “suojele ja tapa” meiningistä. Tällä kertaa tarina potkaistaan käyntiin poliisin kynsissä viruvan rikollispomon pelastamisella, jonka onnistumisen jälkeen antisankarimme Takuma Tsurugi (Chiba) luonnollisesti olettaa saavansa työstään vaatiman palkan. Rahaa ei kuitenkaan miehelle tipu ja rikolliset paskiaiset pääsevät pakenemaan. Myöhemmin Takuma kuitenkin jäljittää mokomat limanuljaskat hieromasta kauppoja arkaa materiaalia sisältävästä kasettinauhurista ja päättää takavarikoida sen kostoksi aiemmin kokemastaan nöyryytyksestä. Loppuelokuva kuluukin sitten hyvin pitkälti nauhurin ja siitä luvassa olevien lunnasjenien vaihtaessa omistajaa tuon tuosta.
Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä ilmeisemmäksi katsojalle alkaa käydä, että jokin hyvin oleellinen asia näyttää kokonaisuudesta uupuvan, nimittäin aiemmista osista tuttu brutaali veren vuodatus. Mätkintää kyllä löytyy hieman perus martial arts-pätkää enemmän, mutta se on kirjaimellisesti sanottuna kuivaa katseltavaa. Taisteluiden yleisen verettömyyden lisäksi ne ovat myös paljon aikaisempien osien vastaavia mielikuvituksettomammin toteutettuja. Myös tahallinen ja tahaton huumori ovat päässeet tähän osaan tultaessa jo hyvin suureen osaan ja paikoin elokuva alkaa muistuttaa jonkinlaista James Bond parodiaa karmeimmillaan. Kyllä… Luitte aivan oikein, Bond viittaukset näkyvät elokuvassa mm. kohtauksissa, joissa Takuma saapuu jonnekin tiettyyn paikkaan joksikin toiseksi naamioituneena kuminaamarin avulla ja ettei homma välistä liian vakavaksi äityisi, löytyy häneltä omasta kämpästään hyvinkin Bondmainen “salainen tukikohta”, jossa säilyttää varusteitaan ja jo edellä mainitsemiani kuminaamareita.
Jotain elokuvan loistavista camp-arvoista kertokoon kaikessa idioottimaisuudessaan kohtaus, jossa Takuma kieltäytyy puhelimen välityksellä erään nuoren naisen treffipyynnöstä sanomalla tälle näyttävänsä aivan draculalta. Myöhemmin eräässä kapakassa Takuma sattuu pelastamaan samaisen tyttösen niljakkaan ahdistelijan kynsistä ja kun naikkonen alkaa käydä tästä kiitollisena liian tungettelevaksi, päättää Takuma karistaa tyttöraukan kimpustaan pukemalla ylleen vampyyrin kulmahampaat, sen sijaan, että sanoisi tälle suoraan että häntä ei kiinnosta. Voiko elokuvaa parhaalla tahdollakaan kutsua huonoksi, jos se pitää sisällään tämän kaltaisen typeryydessään neroutta hipovan kohtauksen? En muista nauraneeni elämäni aikana yhdellekään komedialle näin antaumuksella ja ääneen.
Mitä puolestaan niihin elokuvallisiin ansioihin tulee, on minun todellisuuden nimissä pakko sanoa että The Street Fighter’s Last Revenge on aivan täyttä roskaa, mutta äärimmäisen nautittavaa sellaista. Kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta TSFLR kärsii aikaisemmista osista tutun brutaalin väkivallan puutteesta ja taistelukohtauksien särmättömyydestä. Edes kohtuullisen napakka lopputaistelu ei onnistu kääntämään kokonaisuuden kelkkaa merkittävissä määrin plussan puolelle. Kaikesta naputuksesta huolimatta itse kuitenkin henkilökohtaisesti viihdyin katutaistelijan kolmannen tulemisen parissa paremmin, kuin Return of the Street Fighterin kohdalla. Mitään elämää suurempia elokuvanautintoja The Street Fighter’s Last Revenge ei katsojalleen tarjoa, mutta tietyssä aivot narikkaan mielentilassa se on mitä parhainta viihdettä ja päättää hienon trilogian ihan mallikkaasti.
