Nämä alkuvuodet ovat aina elokuvafanille jännittävää aikaa, koska lukuisat eri tahot palkitsevat gaaloissaan viime vuoden parhaimpia elokuvia. Näin ollen on aina jännittävää seurata miten oma suosikki tuleekaan pärjäämään. Yksi vuoden kovimmista nimistä tuntuu olevan tällä hetkellä Alejandro González Iñárritun ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä vähintäänkin omaperäinen Birdman. Se on kerännyt jo merkittäviä palkintoja Golden Globeista, sekä BAFTA on myös myöntänyt lukuisat palkinnot. Erityisesti pääosanesittäjä Keaton on saanut ylistystä, sekä palkintoja roolistaan ja ensimmäinen Oscar-ehdokkuuskin pamahti miehen CV:hen, eikä voittokaan mikään mahdoton ajatus ole.
Birdman kertoo jo parhaat päivänsä nähneestä näyttelijästä Rigganista (Keaton), joka nousi aikoinaan kuuluisuuteen supersankariroolinsa Birdmanin myötä. Nykyään mies on siirtynyt ohjaamaan näytelmiä teatterin puolelle esiintyen myös itse siinä samalla. Riggan ei ole ollenkaa sinut itsensä kanssa ja paineet comebackista vaivaavat koko ajan. Asiaa ei helpota ollenkaan hänen mielikuvitusystävänsä ja entinen alter ego Birdman, joka kuiskii omia, kärkkäitä neuvojaan jatkuvasti.
Juuri ennen uuden näytelmän ensi-iltaa yksi keskeisimmistä näyttelijöistä loukkaantuu vakavasti ja Rigganin täytyy saada uusi ja nopeasti. Tilalle palkataan nuori ja kunnianhimoinen Mike (Norton), joka kuitenkin käyttäytyy erittäin arvaamattomasti ja sooloilee kesken esitysten oman mielensä mukaan. Sen lisäksi tämä esittää pientä kiinnostusta Rigganin tytärtä (Stone) kohtaan, jonka välit isäänsä ovat hieman nihkeät. Paineet suureen paluuseen ovat siis korkeat, eikä uhkaileva kriitikko tee siitä yhtään helpompaa.
Birdmanin ansiot ovat ennen kaikkea käsikirjoituksessa ja näyttelijöissä. Kässäri, jota myös ohjaaja Iñárritu on kynäillyt, on suorastaan nerokas. Se sisältää loistavia hahmoja ja vielä loistavampaa dialogia, sekä mustaa huumoria. Myös tilannekomiikka on kohdillaan.
Pääosan Keaton tekee näyttelijänä sen mitä hänen roolihahmonsa koko elokuvan ajan yrittää. Rooli nostaa Keatonin viime vuosien sivuosista koko kansan suosioon ja näyttelijä osoittaa, että Batman-viitan varjot ovat nyt historiaa. Rigganin rooli on sympaattinen, herkkä, koskettava ja hauska, sekä kaukana mörisevästä Batmanista. (Joskin sekin oli aikoinaan mieheltä ihan nappisuoritus!) Sivuosista parhaiten mieleen jää Edward Norton, joka jälleen osoittaa muuntautumiskykynsä, sekä taitonsa eläytyä kohtauksiin. Saa nähdä, joko Oscar-hana aukeaa hänen kohdalleen. Naissivuosista Emma Stone ja Naomi Watts tekevät molemmat vahvaa työtä, josta kertoo jo ensimmäisen Oscar-ehdokkuus.
Elokuvan omaperäisestä toteutuksesta täytyy myös antaa plussaa. Se on nimittäin kuvattu ikäänkuin yhtenä ottona. Leikkauskohtia ei ole paljon ja ne on kaikki sijoitettu sellaisiin paikkoihin, joista niitä ei erota. Tästä syystä kuvaaja ja kameraryhmä ansaitsevat ison kumarruksen. Otot ovat olleet todella pitkiä ja kamera on saanut seurata näyttelijöitä jatkuvasti eri paikkoihin. Monenlaisia tyylikkäitä kamera-ajoja, sekä kikkailuja elokuva on siis pullollaan. Eikä ihme, että myös kuvauksesta elokuva nappasi Oscar-ehdokkuuden. Näyttelijät ovat saaneet tehdä varmasti myös työtä, että kohtaukset ovat menneet mahdollisimman vähällä purkkiin, sillä muuten koko pitkä otos on täytynyt aloittaa alusta. Hankalaa tehdä, mutta lopputulos on kerrassaan nerokas. Kaikkea tätä ohjaaja Iñárritu pitää varmalla otteella käsissään.
Elokuvan ainoa miinus on, että sitä vaivaa ajoittainen laahaavuus ja toisinaan huomio keskittyy liikaa sivuhenkilöihin. Vaikka hekin ovat hyvin kirjoitettuja ja oleellisia, niin pääosan Keatonille olisin suonut silti enemmän aikaa, tai vaihtoehtoisesti nipistää hieman elokuvan pituudesta. Jokatapauksessa kyseessä on omalaatuinen ja kekseliäs elokuvanautinto, joita nykyajan Hollywood puskee ihan liian harvoin ulos. En tiedä riittääkö Birdmanin rahkeet vuoden parhaaksi elokuvaksi, mutta sanoisin että vuoden miespääosa ja käsikirjoitus löytyvät kyllä tästä teoksesta.
