Useimmiten kuuluisan sarjakuvan rahakkaasta filmatisoinnista odotetaan aivotonta ja viihdyttävää mutta kertakäyttöistä purukumirainaa. Frank Millerin kulttimainetta niittäneen Sin City-sarjakuvan filmatisointi ei sen sijaan sovi millään ilveellä tähän päätelmään. Se on teos, joka vaatii katsojaltaan paljon, sekä henkisesti että fyysisesti, mutta kestokykyisille tarjolla on timantinkova neo-noir, joka ei taatusti jätä kylmäksi yhtäkään genren ystävää.
Sin City on, kuten skeneen kuuluu, synnin kaupunki jossa sataa aina eikä kukaan maksa sähkölaskuaan. Virkavalta on korruptoitunutta, senaattorien pojat hyväksikäyttävät pikkutyttöjä ja langenneet papit käyvät halvoissa naisissa. Toisin kun voisi luulla, moraali ei kuitenkaan ole täysin kuollut tässä syöpäläisten kansoittamassa valtakunnassa, vaan vielä löytyy periaatteisiin uskovia miehiä jotka ovat valmiita näyttämään naistenhakkaajille ja lastenraiskaajille heidän … “oikeutensa.”
Will that bring you satisfaction, my son? Killing a helpless… old… fart.– Killing? No. No satisfaction. Everything up until the killing… will be a gas.
Sanotaan asia kaunistelematta: Sin City on erittäin väkivaltainen elokuva, mutta sen väkivalta osuu johonkin Väiski Vemmelsääri-pätkisten ja Simpsoneiden Itchy & Scratchy-piirrettyjen välimaastoon. Sydänkohtaus vain korkeintaan hidastaa vähäsen matkantekoa ja ukot pärskivät onelinereita vaikka vatsa olisi juuri Kalashnikovilla rei’itetty. Jo tämä seikka pelkästään vaatii tietynkaltaista hurttia huumoria katsojalta ja sitähän Sin City vilisee. Alkuperäissarjakuvalle uskollisesti (piirtäjä Frank Miller toimi elokuvan toisena ohjaajana) teos on tehty yli 90 %:sesti CGI-grafiikkaa käyttäen, eli toisin sanoen näyttelijät ovat keikistelleet vihreän kankaan päällä ja lavasteet on myöhemmin luotu läppärillä heidän ympärilleen. Joku voisi syyttää tätä epäelokuvalliseksi mutta tyylikkään näköistä se on. Todella tyylikästä. Syntien kaupungin varjoiset kujat ovat välillä kuin Millerin sivuilta karanneita.
Mutta takaisin väkivaltaan. Ihmiset jotka syyttävät Sin Cityä väkivaltaisen käytöksen edistämisestä, eivät yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhuvat. Sin City on lyhyesti ilmaistuna aikuisten satu (paino sanalla aikuisten), jota ei ole tarkoitettukaan realistiseksi ja todellisuushakuiseksi puolidokumentiksi. Jokaisen henkisesti aikuisen ihmisen pitäisi lisäksi käsittää että toisin kun elokuvissa, todellisen ihmisen pää hajoaa kun sitä ammutaan lähietäisyydeltä. Todellinen ihminen ei myöskään voi auton tuulilasin läpi lentämisen jälkeen jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän vuoksi Sin Cityn suht korkea ikäraja on mielestäni hyvä asia, koska teos vaatii katsojaltaan tiettyä kypsyyttä ja medialukutaitoa.
Rujonkauniin, tragikoomisen pläjäyksen henkeä pitävät yllä genren mukaiset coolit näyttelijäsuoritukset. Baarikärpäsenä tunnettu Mickey Rourke vetää elämänsä roolin ihmishöyryjyränä, joka vaatii rakastajansa murhaajan päätä vadille, samoin Benicio Del Toro langenneena sankaripoliisina. Bruce Willisin krapulaisia örinöitä ei Die Hardin jälkeen voi kuunnella vakavana mutta loistovedossa on hänkin oikeudenhakuisena lain puolustajana. Toisin kun moraalivartijat voisivat odottaa elokuvan vähäpukeisia tyttöjä vlisevistä mainoksista, Sin Cityn naiset eivät suinkaan ole vain koristeita vaan aktiivisia toimijoita, jotka muodostavat välillä jopa tappavan uhan äijäköörille. Mm. Jessica Alba ja Brittany Murphy pääsevät esittelemään… näyttelijän… taitojaan. Krhm. Pääasiallisen ohjaajakaksikon lisäksi myös Quentin Tarantino pääsee vilauttelemaan kuuluisaa dialogiaan yhdessä kohtauksessa.
Kertakaikkiaan Sin City on helkkarinmoinen kokemus. Kuten todettua, se vaatii katsojaltaan tietyn kypsyyden tason mutta todellisille elokuvataiteen rakastajille tarjolla on ruhjoutunutta mutta komeaa neo-noiria, jota toljottaessaan unohtaa että elokuva on kyhätty kasaan pääasiassa tietokonevoimin. Enemmän tyyliä kuin Woolla, enemmän tunnetta kuin Tarantino. Vuoden ensi-iltaelokuva on käsillä. Ei lapsille, heikkohermoisille eikä varsinkaan huumorintajuttomille.
