Nobel-palkitun William Goldingin kirjoittama, ensimmäisen kerran vuonna 1954 julkaistu Lord of the Flies on kuuluisa kirja. Se on jopa pakollista luettavaa joissain kouluissa. Se kertoo joukosta 6-12 vuotiaita poikia, jotka ovat haaksirikkoutuneet autiolle saarelle ja yrittävät elää siellä omin avuin siinä toivossa, että heidät joskus pelastettaisiin. Kirjasta on myös tehty kaksikin elokuvaa vuosina 1963 ja 1990. Nyt olisi tarkoitus kirjoittaa jotain pätevää tekstiä siitä ensimmäisestä ja paremmasta versiosta.
Elokuva alkaa liikkuvalla kameralla kuvatuista kuvista ja äänitehosteista koostetulla komealla jaksolla, jossa lentokone lähtee lentoon, lentää ja putoaa mereen siihen iskeneen salaman voimasta. Kirjassa ei taidettu edes kertoa, miten lentokone putosi ja äskettäin kuvaamani parin minuutin pätkä olikin ohjaaja-käsikirjoittaja Peter Brookin rohkein veto. Sen jälkeen leffan juoni kulkee kiltisti Goldingin tallomalla polulla, uskaltamatta edes hakea puolen metrin päässä kasvavaa hyvännäköistä mustikkaa. Brookin tarkoitus näyttäisi olleen enemmänkin tehdä kirjasta nopeammin popsittava versio isommalle yleisölle kuin itsenäistä elokuvaa.
Sitten aletaan käyttää liikkuvaa kuvaa. Ralph (James Aubrey) ja Possu (Hugh Edwards) rämpivät metsän läpi rannalle ja löytävät sieltä torvisimpukan. Ralph puhaltaa simpukkaan ja muut selvinneet saapuvat paikalle. Näistä olennaisiksi hahmoiksi nousevat kuoronjohtaja Jack (Tom Chapin) ja hiljainen Simon (Tom Gaman). Fiksusta Ralphista tehdään porukan johtaja, kuorolaisista metsästäjiä ja Jackista metsästäjien johtaja. Possusta tulee epäsuosittu ylipainonsa, astmansa ja silmälasiensa vuoksi. Pojat rakentavat majoja rannalle ja ison kokon korkealle vuorelle pelastumisen toivossa. Metsästäjät lupaavat huolehtia tulesta.
Vähän ajan päästä metsästäjät ovat niin sian jahtaamisen lumoissa, että päästävät tulen sammumaan ja Ralph ja Possu luonnollisesti suuttuvat. Porukka alkaa pikkuhiljaaa jakautua kahtia, jotkut kannattavat Raphia, joka on selkeästi parempi johtaja, mutta Jackilla on tarjottavana lihaa, juhlia ja muuta hauskaa. Jack myös väittää pystyvänsä puolustamaan “heimoansa” jossain päin saarta vaanivalta “Pedolta”.
Hiukkasen liian hidastempoisesta kirjasta on saatu hiukkasen liian nopeatempoinen elokuva. Kaikki olennaiset tapahtumat on saatu mukaan, eikä juoneen jää aukkoja. Tunnelma on myös samanlainen kuin kirjassa, mutta kaikkea vaivaa mystinen, romaanifilmatisoinneille tyypillinen ongelma. Näyttelijät sanovat repliikkinsä lyhyesti ja tekevät kaiken juonen kannalta tarpeellisen, minkä jälkeen häivytetään mustaan ja ollaankin jo seuraavassa kohtauksessa. Mitään ylimääräisiä ei jäädä puhumaan ja asiat rullaavat eteenpäin hurjaa vauhtia. Miten joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia tuon ikäisiä poikia onnistuu noin nopeasti järjestäytymään ja pitämään kokousta?
Roolit on suoritettu melkeinpä niin hyvin kuin ohjaajan antamissa, melko ahtaissa rajoissa on ollut tilaa tehdä. Ehkä enempää tilaa ei olisi kannattanutkaan antaa, parista otosta voi päätellä kuinka tuskallista niiden kuvaaminen oli. Muita jonkin verran kirkkaammin erottuu James Aubrey Ralphina, josta on juonta paljastaen (älä siis lue tätä lausetta loppuun, jos et halua paljastuksia) kerrottava, että elokuvan loppupuolella elävältä poltetuksi tulemisen pelko näkyy hänestä hyvin. Muutenkin leffa tuntuu todentuntuiselta likaisen ilmapiirin ja aidossa ympäristössä kuvaamisen ansiosta, viime kappaleessa sekavasti selitetystä ongelmasta huolimatta.
Juoni on elämää suurempi, toteutus komea, mutta persoonaton, näyttelijät melko hyviä ja… niin, siinä taisi olla jo kaikki.
