John Waters omaa maailman gigoloimmat viikset, sijoittaa leffansa Baltimoreen ja on roskaelokuvan paavi. Nyt käsittelyssä oleva [I]Cecil B. DeMented[/I] on nimetty nimiroolissa resuavan sissiteroristi-elokuvantekijän, Cecil B. DeMentedin (Stephen Dorff) mukaan ja meno on juuri odotettavan hölmöä, joskin Waters kuorruttaa roska-arvon runsaalla harjoituksella ja teknisellä sujuvuudella.
Juonessa Cecil B. DeMented kaappaa diivailevan Hollywood-staran, Honey Whitlockin (Melanie Griffith) tähdittämään uutta elokuvaansa jonka tekijät ovat vannoneet väliaikaisen selibaattivalan. Luvassa on siis melkoisen kaoottista meininkiä, törkydialogia, räikeitä värejä ja kaksipiippuista parodiaa. Ammuskelua myös ja silkkaa sekasortoa. Waters irvailee paitsi Hollywoodin teolliselle elokuvatuotannolle diivailevine tähtineen myös egomaanisen pienille elokuvantekijöille jotka luulevat olevansa jotain. Meno on piikittelevää, mutta ei ilkeää.
Stephen Dorff on nimiroolin egomaaninen ja pähkähullu elokuvantekijä joka käyttää epäsovinnaisia menetelmiä työssään. Valtavan egon lisäksi hänellä on karsismaa pitää sekalaisista sekopäistä koostuva kuvausryhmänsä kasassa. Melanie Griffith luo riemukkaasti yliampuvan parodian kiukuttelevasta Hollywood-diivasta joka kuitenkin alkaa nähdä Cecilin “menetelmän” vahvuudet. Sivuroolien sekopäisten karikatayyrien joukosta voi boingata aika ison joukon John Watersin vakiohumuja. He menevät riemukkaaseen ylinäyttelyyn joka alleviivaa mainiosti leffan omissa maailmoissa pyörivää henkilögalleriaa.
Jep – vaaleanpunaisista flamingoista John Waters on siirtynyt hieman kypsempään, hiotumpaan ja vähemmän roskaiseen ilmaisuun, mutta tässäkin leffassa on rehellisen huonoa makua ja riemua. Ei sovellu kaikille, mutta viihdyttää heitä joille se sopii ja vähemmän töhkäinen tyyli laskee kynnystä katsomiseen.
