Augusten Burroughsin kirja ”Juoksee saksien kanssa” kertoo hänen kovin poikkeuksellisista nuoruusvuosistaan. Nykytrendi huomioiden ei liene yllättävää että suhteellisen piakkoin teoksesta väännettiin myös elokuvaversio. Olen lukenut alkuperäisestä kirjasta vain joitakin lyhyitä pätkiä, mutta sen voin todeta ettei leffasovitus häviä käänteissään kirjalle vaan pikemminkin noudattaa kohtuullisen sujuvasti samoja linjoja säilyttäen saman tragikoomisen ilmapiiriin, joka ympäröi päähenkilön nuoruusvuosien tapahtumia. Leffan juonen täyttäessä varmaankin kaikki oletukset omaperäisestä tarinasta, toinen tärkeä osatekijä, näyttelijäpuoli, on myös erinomaisesti roolitettu. Melko kokematon Ryan Murphy on saanut työstettäväkseen sellaisen castin, joka varmasti saa monet muut ohjaajat kateellisiksi.
Deidre ja Norman Burroughsin (Annette Bening ja Alec Baldwin) avioliitto natisee liitoksistaan. Heidän lapsensa Augusten (Joseph Cross) joutuu todistamaan jatkuvia äänekkäitä riitoja mielenterveydellisesti heikon äitinsä ja etäisen isänsä välillä. Katalyyttina varsinaisille tapahtumille on kuitenkin omalaatuisen psykiatrin (Brian Cox) ehdotus Augustenin psyykkeen suojelemiseksi: hän nimittäin ehdottaa että poika muuttaisi hänen luoksensa asumaan kunnes kotiasiat palaisivat paremmalle tolalle. Toisilleen läheiset äiti ja poika vieroksuvat aluksi ajatusta, mutta lopulta kieroonkin peliin kykenevä tohtori saa näkemyksensä läpi.
Finchien perhe ei ole todellakaan sieltä normaalimmasta päästä. Rautaisella otteella yksikköään pyörittävä Isä-Finch on omistanut elämänsä kaikenlaiselle tutkimukselle. Perheen äiti (Jill Clayburgh) on hissukka nainen, jolle maistuu myös koiranruoka. Perheeseen kuuluu lisäksi kaksi tytärtä, joista vanhempi (Gwyneth Paltrow) on täysin isänsä lumoissa ja toinen (Evan Rachel Wood) on jäänyt perinteisessä teinikapinoinnissaan paitsioon. Näin kahelissa joukossa Augusten jokainen päivä muuttuu sarjaksi absurdeja tilanteita, joiden taustalla hän joutuu voimattomana katselemaan sivusta äitinsä lipsumista irtosuhteisiin. Päähenkilön omakin rakkauselämä nousee pintaan kun Finchien perhetuttu Neil (Joseph Fiennes) astuu mukaan kuvaan. Hänen avullaan Augusteen ahdistus tuntuu lientyvän tehden elämisen miltei mielekkääksi.
Kuten jo mainitsinkin, casti on nimikavalkadiltaan harvinaisen kovatasoinen. Tutuimpia suurelle yleisölle lienevät Bening (American Beauty), Cox (X-men 2), Paltrow (se7en), Baldwin (The Cooler) ja Ralph Fiennesin pikkuveli Joseph (Rakastunut Shakespeare). Heidän työtään onkin tässä miellyttävän erikoisessa filmissä herkullista katsella, revittelyn mahdollisuuksia kun tarjotaan jokaiselle. Roolistaan Augustenin äitinä Golden Globe-ehdokkuuden saanut Bening on leffan traagisiin hahmo, ja hän tekeekin sydäntäriipaisevan hienon roolisuorituksen. Cox ei häviä hänelle juurikaan, vaikka miehen roolina onkin taiteilla enemmän huumorin puolella. Tohtori Finch on hänen ansiostaan yhtäaikaa sekä ihastuttava että vihastuttava.
Paltrown tulkitsema vanhempi tytär ei esiinny kovin monessa kohtauksessa. Tässä tapauksessa laatu korvaa määrän. Samaa voidaan sanoa Baldwinin kylmästä isähahmosta, jota olisin katsellut kernaasti useammassakin otoksessa. Fiennesin roolisuorituksesta voi mainita sen, että ilmeisesti näyttelijänlahjat kulkevat suvussa, sillä hän(kin) hoitaa sivuroolinsa rapsakasti. En ole kuitenkaan vielä huomioinut ollenkaan itse pääroolin esittäjää Joseph Crossia, jonka nimi itselleni tuntuu aikalailla tuntemattomalta. Nuorukainen vetää passiiviseen tarkkailevan päähenkilön roolinsa siten kuin täytyy, muttei pääse loistamaan juuri edellämainittujen adjektiivien tähden. Vaikka estradi onkin pystytetty sivuhahmoja varten, osaa Cross ilmiselvästi työnsä, sillä hänen hahmoonsa ehtii kuitenkin kiintyä kaikkien kummallisuuksien keskellä, ja tunnelataus on keskeisimmissä kohtauksissa käsinkosketeltava.
Juoksee saksien kanssa on elokuva, jonka seuraavaa juonenkäännettä on hyvin vaikea arvata. Hienoa, että sellaisiakin elokuvia vielä löytyy. Riippuu tietenkin katsojasta, onko tämä vahvuus vai rasite, mutta itse ainakin pidin leffan arvaamattomuudesta. Alku käynnistyy hivenen hitaasti, toinen ja varsinkin kolmas näytös kuitenkin petraavat kuin sika juoksuaan, ja loppujen lopuksi juonilangat nivoutuvat tyydyttävästi ratkaisuihinsa. Itselleni ainakin jäi tyytyväinen mieli päähenkilön sekä muiden hahmojen kohtaloista. En tiedä olisiko jostain voinut tiivistää, sillä lähes kaksituntinen elokuva tuntui muutamissa kohdin hieman pitkältä.
Komedian ja draaman rytmitys toimii oikein hyvin sopivassa suhteessa. Hauskuutuspuoli ei ehkä esittele katsojalleen perinteisestä huumoria tyyliin pissa-kakka, vaan komiikka syntyy useimmiten kohtauksen jonkintasoisesta absurdiudesta. Toisaalta jatkuvan ”mitä helkkaria?”-tunteen tuottaminen tehokeinona alkaa menettää terävintä iskuaan toistuessaan liikaa. Draamaosuudet toimivatkin sitten järjestään laadukkaasti, eikä niitä onneksi ole ahdettu milloin mihinkin väliin, vaikka mahdollisuuksia olisi moiseen toimintaan ollutkin. Pientä hiomista olisin toivonut dialogin suhteen, sillä tietyt möläytkset ovat ristiriidassa muuten, tämän pätkän mittakaavassa, loogisen kohtauksen kanssa. Ei tämä kuitenkaan pyri eikä ole mikään kreisikomedia.
Yhteenvetona voidaan siis sanoa ohjaaja/käsikirjoittaja Murphyn selviytyneen sovituksesta erinomaisesti. Glee-televisiosarjan parissa tämän jälkeen muun muassa työskennenneelle herralle voi povata hyvää jatkoa viihdemaailmassa. Juoksee saksien kanssa on pätevä lisä miekkosen cv:hen. Suosittelen tätä filmiä niille, jotka haluavat nähdä ennalta-arvaamattoman elokuvan sekä niille, jotka luulevat että heillä menee kaikki päin mäntyä. Takaan ettei näin tragikoomisen sekä tunnelmaltaan kieroutuneen kokonaisuuden jälkeen voi enää uskoa olevansa ainoa, jolle välillä sataa kuraa niskaan.
