Ottolapsi ei nimestään huolimatta käsittele suositun alkoholijuoman mukaan nimettyä pikkulasta, vaan keskenmenosta kärsinyttä perhettä. Äiti Kate (Vera Farmiga) on kokenut hirveitä; hänen kohdussaan ollut lapsi, ja hän ei ole vieläkään toipunut asiasta. Isä John (Peter Sarsgaard) yrittää parhaansa mukaan taivutella Katea adoptointiin, jotta heidän kaksi lastansa Daniel (Jimmy Bennett) ja kuuromykkä Maxine (Aryana Engineer) saisivat vielä yhden leikkikaverin. Lopulta Kate suostuu, ja he adoptoivatkin lupaavan taiteilijatyttösen, 9-vuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman). Mutta koska Ottolapsi on kauhuelokuva, ei se genrensä puolesta voi näin yksinkertaiseen alkuasetelmaan tyytyä, vaan Esther on tietysti suoranainen outo-sanan määritelmä. Hän kulkee kaikkialle luotettavan ruskeakantisen raamattunsa kanssa tyllimekossa, eikä hänen rusetteihinsa kannata koskea. Pian selviääkin, ettei Esther ole mieleltäänkään kovin tavallinen, vaan hänen koulukavereitaan kohtaa outoja onnettomuuksia ja kaikenlaista muutakin kivaa tapahtuu verkkaisen kahden tunnin aikana.
Elokuva alkaa mukavan häiritsevällä painajaiskohtauksella, joka samantien tekee selväksi että kyseessä ei ole perusjenkkiläinen PG-13-jännäri missä verta nähdään korkeintaan siinä pahiksen tapossa loppupuolella. Muutenkin elokuva on insestiä, mielisairautta ja väkivaltaa kontrollikeinona käsittelevien teemojensa vuoksi erittäin vahva yritelmä ns. aikuismaisempaan makuun tarkoitettuun kauhuun Hollywoodilta. Orphanissa rakennetaan henkilöhahmoille uskottavia persoonallisuuksia, ja heistä tehdään ennen kauheuksien alkamista hyvinkin uskottavia ja jopa pidettäviä päähenkilöitä. Tämä edesauttaa katsojaa siinä mielessä, että hän alkaa välittämään hahmoista, ja hirveyksien tapahtuessa tuntee paremmin päähenkilöiden kokemat hirveydet heidän kannaltaan. Yksi hauskimmista asioista koko elokuvassa on tapa, jolla siinä tiedetään katsojan odottavan tiettyjä asioita. Esimerkiksi yleensä jos päähenkilö on kauhuelokuvassa vessassa peilikaapin edessä ja sulkee sen, siinä näkyy jotakin hirvittävää. Ottolapsi selvästi rakentaa tällaisen kohtauksen umpikliseisesti, mutta sitten lopulta peilissä ei olekaan mitään. Katsojan odotukset tuhotaan nopeasti ja armottomasti, joka luo jopa ennakkoluuloisimmallekin katsojalle puhtaan pöydän, jolta aloittaa elokuvan katselun. Tällaista tekniikkaa ei hyödynnetä tarpeeksi nykyaikana, ja juuri nyt kliseiden pommittaessa nykyelokuvien katsojia joka puolelta, sitä olisi hyvä toteuttaa paljon enemmän. Tällaisissa “paha lapsi”-tarinoissa on myös kliseisesti usein niin, että lapsi on suoraan Saatanasta sikiönä syntynyt pahansuopa demoni, joten siksi Esther onkin omalla tavallaan virkistävän humaani ja paha hahmo genreen, joka on yleensä varsin kaavoihin kangistunut. Hän ei ole demoni, eikä yliluonnollinen. Tämä on mukavan erilainen ratkaisu tämän kauhun aligenren peruskuvastoon verrattuna. Elokuva ei onneksi myöskään turvaudu yltiötyperään ja usein käytettyyn tapaan, jossa päähenkilöt ilmeisesti hetkellisesti menettävät ääreisnäkönsä hetkellisesti, jotta jokin yllättävä ja shokeeraava asia voisi hypätä heidän silmiensä eteen sivusta. Sen sijaan nämä shokkipeloittelut hoidetaan hyvin realistisen oloisesti, useimmiten hahmojen näkökentästä kaukaa. Näiden seikkojen ansiosta Ottolapsi tuntuu ylilyödyistä elementeistään huolimatta aina realistiselta ja ihmisläheiseltä kauhuelokuvalta, ja kenties siksi pidinkin siitä. Hahmot ovat luonnollisia, tapahtumat pelottavia mutta useimmiten uskottavia ja kuvaus on välillä suorastaan hurmaavan inhorealistista.
Se on sinänsä ikävää, sillä nämä realistiset ja nihilististä kuvausta sisältävät erinomaiset draamakohtaukset, joissa puidaan elokuvan hahmojen sisäisiä suhteita ja heidän tapaansa hyväksyä uusi, kenties häiriintynyt perheenjäsen, ovat hyvin vähässä. Niiden vierelle tulee ristiriitaisia spektaallinomaisia väkivaltakohtauksia, jotka ovat selvästi sisäisessä konfilktissa muun elokuvan kanssa. Ottolapsi on nimittäin selvästi rakennettu hienovaraiseksi trilleriksi, mutta Estherin tekemät hirmuteot ovat naurettavan ylilyötyjä väkivaltakohtauksia, joilla ei ole paikkaa tai sijaa tämäntapaisessa kokonaisuudessa. Kyseinen ottolapsi onkin elokuvan suurin miinus. Estheriä näyttelevä Isabelle Fuhrman ei ikinä tunnu millään tavalla uskottavalta hahmolta, vaikka loppupuolella tuleva yllättävä tarinakäänne pelastaakin tilannetta hieman. Hänen roolisuorituksensa ei ole millään tavalla hienovaraisesti toimiva, vaan suorastaan heittää hahmon päin katsojan kuvainnollista pläsiä. Tämä on epätoivottu pikku asia muuten mukavan pienimuotoiselle kauhujännärille. Myös edellä mainitsemani kliseiden tuhoaminen on kaksiteräinen miekka, sillä leffa myös noudattaa suurta määrää audiovisuaalisia kliseitä. Esimerkiksi salaman iskiessä kuuluu yltiökliseinen Psykosta pöllitty jousikvartetti salaman valon paljastaessa hahmon pimeässä huoneessa. Musiikki on yleensäkin vähän hirveämpää settiä, muistuttaen usein meitä muinaisten vuosien tökeröistä kauhuyritelmistä.
On oikeastaan vähän hassua, että Orphan toimii parhaiten silloin, kun se ei ole kauhua. Kun Collet-Serra tyytyy kuvaamaan yläluokkaisen lähiöperheen arkea ja sisäistä dynamiikkaa uuden jäsenen saavuttua kuvioihin, elokuva on ehdottomasti parhaimmillaan ja voisi toimia vain tämän näkökulman avulla jonkinlaisena draamaelokuvana. Jos kaikki kauhuelementit poistettaisiin, ja Estherin käytös jätettäisiin paikalleen ja tehtäisiin hänestä kauhuhirviön sijaan vain psykologisesti vinksahtanut lapsiparka, olisi kyseessä erinomainen, erittäin synkkä perhedraama. Ikävä kyllä tässä tapauksessa enemmän on vähemmän, sillä kauhugenre toimii koko elokuvaa vastaan. Jokainen ylilyönti vähentää draaman arvoa Ottolapsessa, ja niiden läsnäolo todella pahentaa kokonaisuutta. Jos Estherin hirmuteot olisi kuvattu edes hieman nihilistisemmin, minimalistisemmin ja poistettu hirvittävät jousimusiikit, olisi lopputulos ollut huomattavasti hyytävämpi ja kenties karmaisevampi kokemus.
Tällaisenaankin elokuva on toki ihan hyvä ja mukiinmenevä, mutta editoitaessa ohjaajan olisi pitänyt muokata tästä kylmempi, analyyttisempi ja nihilistyisempi kokonaisuus. Nyt Ottolapsi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, joka onneksi silti toimii hyvin kauhutrillerinä osittaisesta ylilyövyydestään huolimatta.
