Ennen kuin minusta kasvoi varsinainen elokuvaihminen, niin minua innosti lähinnä sarjakuvahenkiset supersankarileffat. Pikkupoikana olin todella kova spider-man fani ja seittisankari oli suurimpia idoleitani. Erityisesti 94-vuonna valmistunut Spider-man The Animated series kolahti pieneen poikaan kuin palikka päähän. Kun kuulin tästä Sam Raimin ilmestyvästä elokuvasta, niin hypin riemusta. Nähtyäni sen aikoinaan leffassa, pidin sitä taivaallisena. Jäin odottamaan jatko-osaa hullun lailla ja laskin päiviä sen ensi-iltaan. Olin jälleen myyty. Kolmas osa jaksoi myös vielä innostaa, vaikka olinkin jo kasvanut hieman ulos lapsuuteni suosikeista. Kaikista trilogian elokuvista jäi kuitenkin päällimmäisenä hyvä mieli.
Vuodet vierivät ja rupesin löytämään uusia tasoja elokuvista ja syvennyin niiden pariin enemmän. Aloin nauttimaan genrestä kuin genrestä, näyttelijöistä löytyi omat suosikit, ohjaajista omat jne. Kaikenmaailman supersankarihömpötykset saivat jäädä ja asennoiduin vakavempiin, syvällisempiin ja taiteellisempiin leffoihin. Mutta Spider-manin uuden saagan myötä oli aika kaivaa nostalgiset muistot lapsuudesta esiin ja katsastaa miten seittilingon tarina lähtee uudelleen käyntiin. Ja voihan leffafani löytää syvällisiä ja erilaisia puolia myös supersankarielokuvista, kuten mm. Yön ritari trilogia on osoittanut. Sama päti myös uuteen The Amazing Spider-man elokuvaan, johon oli haettu täysin uutta tarinaa. Uuteen saagaan asennoiduttua ja kakkososaa odotellessa, päätin katsastaa Raimin alkuperäisen trilogian pitkästä aikaa uudestaan. Kultasiko aika muistot? Kyllä vain.
Alkuasetelma on kaikille tuttu, joten en ala sitä nyt sen kummemmin kertaamaan. Tässä ensimmäisessä osassa Peter Parker (Maguire) saa voimansa ja opettelee sisäistämään ne. Rakkauselämässä kuohuu kun samaan naiseen, Mary Jane Watsoniin (Dunst) rakastuu lisäksi paras ystävä Harry Osborn (Franco) Varsinainen soppa syntyy, kun Harryn isä, tiedemies Norman Osborn (Dafoe) muuttuu onnettomuuden seurauksena psykoottiseksi Vihreäksi menninkäiseksi. Peterin on vedettävä sinipunaiset trioot ylleen, ja ryhdyttävä Hämähäkkimiehenä taistoon kaikin voimin menninkäistä vastaan.
Alkuperäistarina on varmaan lähes kaikille tuttu ja itse leffan juonikaan ei syvällisyydellään loista. On hyvä ja on paha. He ryhtyvät taistoon toisiaan vastaan, jossa sivullisetkin joutuvat kärsimään. Itse pahiskin on todellä löyhästi kirjoitettu, jolla ei ole edes mitään kunnon motiivia. Lähinnä vallanhalu. Sääli sinänsä, koska Willem Dafoe on loistava näyttelijä ja olisi voinut revitellä enemmänkin. Löytyy leffasta silti teemoja kasvamisongelmista, vastuun kantamisesta, mieheksi tulemisesta, rakkaudesta ja hyväksynnästä. Näitä samoja asioita Spider-maneissa on ollut aina.
Leffan toteutus ja näyttelijät ovat kuitenkin rautaa! Sam Raimi ohjaajana on todella loistava upeine kamera-ajoineen ja kuvakikkailuineen, joita on aina Evil Deadin ajoista lähtien nähty. Ja mihin muuhunkaan se tyyli sopisi kuin Spider-manin seittisinkoiluun talojen katoilla. Raimi on myös loistava tarinankertoja ja tunnelmanluoja. Leffa etenee saumattomasti ilman tylsiä hetkiä ja paikoin kohtaukset ovat todella koskettaviakin. Tätä kaikkea tietysti tukee Danny Elfmanin kauniit sävelet.
Myös toimintakohtaukset ovat todella komeita ja yksi hyvä seikka on, että vaikka leffassa on paljon myös tietokone-efektejä, niin niitä on käytetty harkiten. Ne ovat myös loistavasti tehtyjä ja todella aidon näköisiä. Myös oikeita stuntteja, räjähdyksiä ym. on mukana tasapainoittamassa menoa, mikä on positiivista.
Näyttelijät ovat kaikki hyviä ja Tobey Maguire nimikkoroolissa loistava. Pieni miinus tulee ehkä lukiolaisnuoren olemuksesta, joka ei lähes kolmekymppiseltä näyttelijältä täysin edes näyttelylahjoilla onnistu. Hyvä näyttelijä, ja hyvä suoritus jokatapauksessa. Kirsten Dunst ja James Franco komppaavat ihan hyvin vieressä, mutta parhain on (jälleen) pahis. Willem Dafoe on todella loistava maanisena ja skitsona Normanina/Menninkäisenä. Sääli vaan, että rooli on niin ohut.
Ensimmäinen filmatisointi Spider-manista osuu pikkuvirheistään huolimatta todella lähelle napakymppiä. Se viihdyttää ja koskettaa. Sen parissa saa jännittää ja nauraa, sekä nauttia huimista kamera-ajoista New Yorkin yllä. Jos 3D olisi ollut jo 2000- luvun alussa suosittua, niin tämäkin olisi ollut leffoissa vielä upeampi kokemus.
