Täydellisestä juonen ja älyllisen käsikirjoituksen, tehokkaan näyttelyn ja järkevien kohtausten puutteesta kärsivä Piranha on saanut arvostusta siitä, että siitä kuvastuu “rakkaus genreä kohtaan”, joka voitaisiin kääntää suomen kielelle: “Rakkaus kliseitä, kliseitä ja kliseitä kohtaan.” Mainitsinko jo, että kliseet tekevät elokuvakokemuksesta puuduttavan, vievät siltä käytännössä kokonaan tulkinta-aspektin ja eivät toimi, mikäli elokuva koostuu niistä kokonaan?
Kuka tahansa edes hiukan kulttuurituntemusta omaava huomaa ensimmäisenä täysin järjettömän juonikuvion, jonka takaa paistaa alle 100 älykkyysosamääräpisteen jäävä asenne. Jostain syystä jotkut itseään “ammattimaisiksi” kutsuvat arvostelijat antavat tällaiselle teini-iän huonompaa henkistä tuotantoa edustavalle asenteelle pisteitä sen naiivista ja “puhtaasta” luonteesta, josta paistaa muun muassa täydellinen kritiikin ja hyvän maun puute.
“Juonemme” kertoo jostain nörtistä, jonka sinkkumaisuuden on kai tarkoitus herättää katsojassa akvardia sympatiaa tämän päätyessä tisseillään ajattelevien bimbojen ja pelkästä peniksestä koostuvat elokuvaohjaajan piiriin, samalla kun hänen itsensä tulisi hoitaa perhearvojaan ja ihastustaan.
Jostain täysin selittämättömästä syystä tämän kaiken keskeltä loikkaa ulos dinosaurusten ajalta (jollain ilveellä selvinneet) pirajat, jotka sitten alkavat teurastaa porukkaa. Ensimmäiset kauhun väreitä herättävät kohtaukset sisältävät muunmuassa muutaman aiemmin esittelemättömän statistin kuoleman, jolla ei ole lainkaan juonellisia tai muihin elokuvallisiin aspekteihin nojaavia funktioita. Tragediaa parhaimmillaan.
Ensimmäinen puolisko koostuu tisseistä, toinen puolisko tisseistä ja verestä. Katsoja suorastaan kyynelehtii näiden hyvin syväluotaavasti rakennettujen hahmojen kärsiessä tuskallista kuolemaa Playstation 1:n grafiikkoja muistuttavien erikoisefektien esitellessä kuinka pitkälle me olemmekaan täällä 2010-luvulla päässeet elokuvien visuaalisessa suunnittelussa.
Keskivaihetta on venytetty uskomattoman pitkäksi, siinä missä noin 10 minuuttia olisi riittänyt tekemään pointin selväksi. Väliin mahtuu myös täysin yhdentekeviä sivujuonia ja muutamia suorastaan ratkiriemukkaita komediallisia kohtauksia jotka koostuvat statistien realismin rajoja revittelevistä tempauksista, jotka taas päätyvät aina samalla tavalla; pirajat repivät kaikki kappaleiksi.
Lopussa sitten saavutetaan se pakollinen juonellinen ratkaisu, jossa pirajat saadaan tapetuksi ja sitten tungetaan sormi suuhun ja mietitään “vai saatinko sittenkään? hohohooo” jotta voitaisiin pahan paikan tullen tehdä se kaksi kertaa kauheampi jatko-osa, jolla rahastaa teinejä ja teini-ikäänsä jumittuneita “elokuva-arvostelijoita” joille viihde merkitse yhtäläisyyttä käsikirjoituksen älyllisen suunnittelun puutteen kanssa.
