Ohjaaja Hannu Lemisen viimeinen elokuva on mahdollisesti myös hänen parhaimpansa. Se on uudelleenfilmatisointi vuoden 1938 versiosta, jonka Wilho Ilmari ohjasi nimellä Vieras mies tuli taloon. Tarina perustuu Mika Waltarin tekstiin. Waltari teki myös käsikirjoituksen vuoden 1938 filmatisointiin. Tähän uudempaan versioon ohjaaja on laatinut käsikirjoituksen yhdessä Ilmari Unhon kanssa. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta tämä ainakin on yksi niistä harvoista vanhoista kotimaisista elokuvista, jotka ovat kestäneet aikaa. Jo ohjaajan vuotta aiempi työ Riihalan valtias antoi viitteitä siitä, että Leminen on lähellä juurevaa ja maanläheistä kerrontatapaa. Riihalan valtias kärsi vielä jonkin verran vanhan kotimaisen elokuvan helmasynnistä ollen turhan paatoksellinen. Vieraassa miehessä kaikki onkin sitten jo kohdallaan.
Missä Vieras mies sitten onnistuu niin hyvin? Se on ensimmäinen täysipainoinen rikoselokuva, joka Suomessa on tehty. Maaseutukuvaus on tarkkaa ja maatalouteen liittyvät työt kuvataan kerrankin niin kuin ne oikeasti tehtiin. Elokuvassa nähtävä saunakohtaus on kaunis ja perinteitä arvostava, mutta silti ajankohtaansa nähden yllättävän rohkea. Myös elokuvan teema on uskalias. Koko näyttelijäjoukko on Lemisen avustuksella sisäistänyt elokuvanäyttelemisen ytimen. Suurieleiset teatterimaneerit loistavat poissaolollaan. Tarina etenee jännittävästi ilman turhaa jaarittelua kohti loppuaan, eikä edes siellä sorru selittelemään liikoja.
Elokuva lähtee liikkeelle, Ajankohtaisesta kakkosestakin tutulla, vieraan miehen, Jonne Aaltosen (Vettenranta), kysymyksellä: “Onkos se rengin paikka jo täytetty?” Emäntä Katriina Jönsson (Ikäheimo) ilmoittaa, että hyvää työmiestä tarvitaan aina. Hänen miehensä, isäntä Alfred Jönsson (Halttunen), onkin huono maatila-asioissa. Alfred on myös laiska tyhjäntoimittaja, joka tykkää ottaa viinaa silloin tällöin eli melkein aina. Emäntä ei enää jaksa hänestä pahemmin piitata. Ei siis ole ihme, että vieraan miehen ja emännän välille syntyy eroottista latausta. Isäntäkin huomaa tämän jossain vaiheessa ja katkeroituu kahta kauheammin. On selvää, että tulehtunut tilanne ratkeaa ennen pitkään suuntaan tai toiseen.
Elokuva on näyttelijä Kaarlo Halttusen juhlaa. Etsikää joku toinen mies, joka jo pelkillä kasvoillaan pystyy ilmentämään näin hyvin sitä katkeruutta ja ilkeyttä, joka asuu räyhäävän juopon sisällä. Hänen roolisuorituksensa ei jää kuitenkaan vielä tähän, vaan selvää näytellessään hän pystyy lataamaan itseensä harvinaisen aidontuntuisia katumuksen elkeitä. Rauni Ikäheimolle ei paljon elokuvarooleja suotu, mikä on sääli, sillä hänellä näyttää olevan paljon hyviä ominaisuuksia elokuvanäyttelemiseen. Vierasta miestä näyttelevä Esko Vettenranta on kieltämättä vähän jäykkis, mutta ulkoisilta ominaisuuksiltaan osaansa sopivan miehekäs. Aku Korhonen jättää viimeisessä elokuvaroolissaan tyylikkäät jäähyväiset, saalistaen osastaan jopa Jussi-patsaan. Korhosen osa on kuitenkin hieman ulkopuolinen, koska kyseessä on mielestäni puhdas kolmiodraama. Suomalaisessa elokuvassa tarvitaan aina tietysti myös poliiseja, joiden virkaa hoitavat Hannes Häyrinen ja Martti Kainulainen. Varsinkin Kainulaisen debyyttielokuvarooli on huomiota herättävän valmista työskentelyä. Pienieleiset liikkeet ja luonnollinen puhekielen käyttö hakevat vertaistaan, kun tarkastellaan näitä yli 50-vuotta vanhoja leffoja.
Tästäkään ei ilmeisesti ole myyntijulkaisua olemassa, joten lähteköön arvosteluni mukana pieni toive sinne elokuvaihmisten suuntaan. Tietysti kaikki on rahasta kiinni, mutta tämän nyt ainakin soisi löytyvän jossain vaiheessa myyntihyllyistä. Myyntihyllystä se siirtyisi nopeasti minun kirjahyllyyni.
nimimerkki: mauge
