Ja tuli päivä, jona Star Trek päätettiin lopettaa. Mutta urheat nuoret ja lajinsa ensimmäiset trekkerit nousivat barrikadeille. He viuhtoivat vinhasti nyrkkejään ja vaatimalla vaativat show’taan takaisin. Ja katso: vihdoin 1970-luvulla armon aurinko kääntyi heidän puoleensa. Suuri valkoinen mies, Gene Roddenberry, ja hänen kumppaninsa laskeutuivat tuoleilleen ja lupasivat jatkaa tähtireen retkiä. Siitä oli kuitenkin kuluva vielä monenmonta pitkää päivää ja yötä ennen kuin uljas uusi Star Trek sai syntynsä. Ja millainen se olisikaan! Ei vain sarja, ehei, sillä sellaisesta ei olisi ollut mittelöön avaruusseikkailuja ja tähtisotia vastaan. Se olisi oikea Elokuva ja sen olisi ohjaava toinen suuri valkoinen mies, Robert Wise. Vaan olikohan se nyt ihan viisasta…
Star Trek-historian ehkä jähmein ja epätrekmäisin leffa on pika-analysoituna kauniilla kuvilla koristeltu ja samalla ylipitkitetty osa 1960-luvulla päättynyttä TV-sarjaa. Kubrickin avaruusseikkailun ja muiden ajan Sci-Fi-leffojen hengessä yritettiin kai toteuttaa valkokankaalle jotain ylimaallisen suureellista, mutta kukaan ei ilmeisesti huomannut muistuttaa ohjaajalle ja käsikirjoittajille, että Star Trek oli aina parhaimmillaan silloin, kun mukana oli vauhtia ja veijarimaista huumoria. Niinpä Robert Wise leipoi kokoon kimmeltelevän kuvakollaasin, jossa William Shatner tovereineen saavat patsastella kuin Stalin-setä vanhoissa propagandajulisteissa – katse johonkin auvoiseen ilmestykseen luotuna ja rinta rottingilla. Välillä vilautellaan vähän tuimempaa ilmettä, kun ei tiedetä tarkkaan, mitä mahtaa olla tulossa. Vitsit ovat vähissä ja komentosillallakin valtaa yrittää kapteeni Kirkin sijasta pitää vallan uusi kasvo. Kaikkein suurin häpeä on, että niinkin kiehtova hahmo kuin tiedeupseeri Spock on, ei häntä juuri osata hyödyntää. Jäpikkä jätetään latelemaan turhanpäiväisiä tiedelässytyksiä. On suorastaan ihme, että Star Trek ei kuollut tämän elokuvan myötä.
Jos elokuvaa katselee trekkerimaailman ulkopuolisen kulmasta, sitä voi jopa pitää onnistuneena. Visuaaliselta puoleltaan se on näyttävä, varsinkin jos katsellaan 2000-luvulle päivitettyä Directors Cut -versiota. Efektit ovat kuin kasvit kasvitieteellisessä puutarhassa parhaimpaan kukinta-aikaan. Eivätkä ne alkuperäisessäkään versiossa kovin kuluneilta näytä. Tämän puolen lisäksi voidaan nostaa esiin miellyttävän hidas kerrontatapa, joka lopulta johtaa katsojan miettimään syntyjä syviä tai ainakin melkein. Voidaan lyödä vaikka vetoa, että n. 96 % tämän elokuvan katsojista kuolee tylsyyteen jo niiden minuuttien aikana, kun Kirk ja Scotty jurnuttavat upouuden Enterprise-aluksen ympäri ja teee-laaaa-koo-iii-tuuuu-vaaat sen kylkeen. Vaikka leffan lopussa tapahtuisikin jotain kiinnostavaa, se ei paljoa näitä katsojaparkoja sitten enää lohduta.
Epätodellisen puiseva ja kömpelö Trek-satu, josta voisi kuvitella diggaavan vain niiden tyyppien, jotka rakastavat fanaattisesti 1960-luvun Star Trek-sarjan 3. kauden hidastempoisimpia ja sisällyksettömimpiä jaksoja ja William Shatnerin tärkeilevää olemusta. Tämän lisäksi tykästymistä The Motion Pictureen auttaa, jos katsoja on aina tuntenut saavansa suurta nautintoa maalin kuivumisen katselemisesta.
