Tällä kertaa Steven Seagalin esittämä huumekyttä koittaa välttää väkivaltaa vetäytymällä eläkkeelle. Hän palaa kotiseudulleen, mutta pitkävihaiset jamaikalaiset eivät unohda että heppu on ollut esteenä heidän bisneksilleen. Kostoaikeissa rastat lähtevät eläköityneen huumepoliisin perään.
Lähes poikkeuksetta Seagalin leffoissa herran esittämä henkilö on väkivaltaa vastaan. Tilanteeseen on jouduttu yleensä läheisen menettämisen johdosta tai omantunnon tuskissa. Kuoleman merkki on esimerkki jälkimmäisestä. Lähtökohdista huolimatta yhtä varmasti Seagalin leffat mässäilee väkivallalla. Ensin sanotaan rippituolissa että ei enää koskaan väkivaltaa, ja tovi myöhemmin nivelrikkoisia pahiksia on ruutu väärällään. Tällä typerällä patenttijuonenkululla saadaan tyhmimmät katsojat Seagalin esittämän jäsentenvääntäjän puolelle.
Kuten muissakin Seagalin leffoissa, kuuluu juoneen hangoittelevat viranomaiset. Tottakai tulee noottia jos eläkeläinen soveltaa lakia ja lahtaa mennen tullen epäilyttävän näköisiä persoonia. Kaikki jotka kiinnittävät huomiota leffakliseisiin, on Kuoleman merkki aarre. Auto räjähtää juuri kun hyvis pääsee sieltä ulos, joukko pahiksia hyökkää aina yksitellen, pahis on neekeri, kotoa ei pääse pakoon ulos kun lukkoja 17 kpl ovessa…
Jos nyt jollekin jäi epäselväksi niin Kuoleman merkki on huono elokuva. Siihen koottu kaikki mitä on jo nähty. Juoni ja lopputulos on arvattava, Seagal näyttelijänä polkee paikallaan ja jääköön ukko 90-luvun takatukkamuistoksi.
