Ihailtavan aidosti kerrotun, mutta sisällöltään hieman etäiseksi jääneen Miehen työn jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperä on tarttunut jälleen arkaan aiheeseen. Paha perhe ei juuri väistele vaikeaa sisältöään vaan sukeltaa rohkeasti uusperheen painajaiseen, muttei onneksi tee sitä missään vaiheessa härskisti shokkiarvon vuoksi, vaan pysyy suoruudestaan huolimatta hienovaraisena.
Tahmeahkosti starttaava tarina kerrotaan ylisuojelevan perheenisän (Ville Virtanen) näkökulmasta. Edellisestä avioliitosta jäänyt, aikuiseksi kasvanut tytär (Pihla Viitala) saapuu Suomeen äitinsä kuoltua ja repii enemmän tai vähemmän tahtomattaan menneisyyden auki. Kun hän tutustuu ensimmäistä kertaa isän luona varttuneeseen abiturienttiveljeensä (Lauri Tilkanen), lentää Westermarck-efekti vasten perheidyllin kasvoja ja suhteet joutuvat koetukselle.
Jos Miehen työ oli tragediaa kohti tasaisesti luisuva komedia, on Paha perhe alusta lähtien huomattavasti otteeltaan vakavampi. Leffan vähäinen huumori on pikimustaa ja onnistunutta, mutta yleisvire on synkkä. Virtasen mainiosti tulkitsema päähenkilö on surullisen hahmon ritari vailla vertaa; tuomitseva tuomari joka löytää itsensä oudosta tilanteesta täysin yksin, vailla järkevää tietä ulos. Leffan rakenteessa on kuitenkin ongelmia, sillä hahmoa kohtaan on vaikea löytää sympatiaa ennen kolmatta näytöstä. Tämä on ehkä ollut Salmenperällä tarkoituskin, mutta elokuvan alku jää sen myötä kovin vaivalloiseksi seurata. Yksi keskeisistä käännekohdista tuntuu myös hätiköidyltä; sen motiivina tuntuu olevan lähinnä kuljettaa juonta, hahmojen uskottavuuden kustannuksellakin.
Pääkolmikon heikoimmaksi lenkiksi jää nuorta uhoa täyteen pumpattu Lauri Tilkanen. Kun Virtasen ja Viitalan kasvoilta voi lukea hiljaisinakin hetkinä pidäteltyjä tunnemyrskyjä, on pojan hahmo auttamatta ohut. Pintaraapaisuksi jää myös muu perhe; näkökulman tiukempi rajaus tai laajempi raottaminen olisi ollut paikallaan.
Epäkohdistaan huolimatta Paha perhe tiivistyy taitavasti loppua kohden ja on käsittelytavaltaan harkitun kypsä. Salmenperä ei tuomitse, muttei myöskään liiemmin puolustele tarinansa henkilöitä, vaan jättää keskustelun viisaasti yleisölle. Suomen kaltaisessa maassa ei tällä sisällöllä liene vaikea nostattaa kohua, mutta olennaista elokuvassa eivät ole onneksi tabut, vaan kommunikoinnin vaikeus niiden kynnyksellä – ja muutenkin.
Ja aivan pakko vielä halvasti hehkuttaa: viimeinen kohtaus on mielestäni yksi hienoimmista, mitä suomileffoissa on pitkään aikaan nähty. Siinä on jo liki yksinään syytä uhrata Pahalle perheelle puolitoistatuntinen.
