Vaikka Reindeerspotting – Pako joulumaasta tuli kohulla ja myyvin K18-leimoin elokuvateattereihin keväällä 2010, itse lopullinen markkinavaltti syntyi syksyllä, kun uutinen huumedokkarin päähenkilö Janin kuolemasta julkistettiin, nettiin vuotaneiden tylyjen kuvien kera, mitenpä muutenkaan. Kuolema pukee ja kiillottaa draaman kuoren – väite pätee myös dokumenttielokuvaan.
Trainspottingiin nimellään viittavaa puolitoistatuntista katsellessa olo on osaksi vaivautunut; oikeastaan tuntuu siltä kuin selaisi eräästä numerosta lempinimensä ottanutta paskalehteä salaa ja tietäisi jo yhden vilkaisun olevan sielun myymistä saatanalle. Todeten, että enhän mä muuten mutku ne muutkin katsoo. Ja täähän on vain sitä valistusta. Tai ehkä olo leffan alussa on kuin katsoisi jotain h*lvetin tylsää vormulakisakoostetta tietäen, että joku rysäyttää kaiteeseen näyttävästi. Reinderspotting on massoja varten leikelty kurkkaus rappioon. Kotisohvalta, sen tutun sipsipussin takaa, kavereiden keskeltä.
Huonoimmillaan Reindeerspotting päätyy kuvaamaan jankkaavia eksyneitä teinejä, eikä meno poikkea perinteisistä subuttomista bileistä juuri mitenkään. Nuoret hakevat rajojaan (eli ylittävät ne kokemuksista oppien, tai sitten kerta toisensa jälkeen samaan seinään törmäten, kuten elokuvassa taitaa käydä), kurkottavat unelmiinsa (vaikkapa pilvilinnoihin Espanjassa) pudotakseen alas. Toisaalta elokuva suorastaan rienaa normeja; kuinka 150 000 euron budjetilla tehtyä dokkaria voidaan lähteä kuvaamaan ulkomaille pöllätyillä rahoilla tietäen, että kohta napsahtaa, tai juosta Rovaniemen valkoisten, mutta paskaisten, hankien keskellä stereovarkaissa? Eikö pojalle olisi pitänyt hakea aika hoitoon eikä uhrata dokumentin alttarille? Moraalinen kello tikittää, mikä on kai laskettava plussaksi. Ei, korjataan, kyllä se moraalinen kello soittaa saarnaten jotain arkiaamuna herättävää ikävää herätyskellon saundia.
Myös tällä kertaa, kuten dokkareissa yleensäkin, päähenkilöstä maalautuu voimakas kuva. Nyt kuva sentään venyy eri suuntiin; keskenkasvuinen ja lapsenkasvoinen pojankloppi hokee samaa alapääsanastoa rasittavuuteen asti, uhmaa ja uhmaa; tekee Rollosta pahan keskuksen, syyn murheisiinsa. Jälleen kuitenkin ”toisaalta” on avainsana. Asioille, kuuluilla elokolikoilla, on aina kaksi puolta. Eikö nuoruudessa lauseet rytmitetäkin monissa piireissä v-sanalla uskottavaan muottiin? Tässähän tehdään dokkaria, ja ollaan staroja kohta. Ja eikö ihmisyyden yksi perusoletuksista ole syyn ja vian löytäminen aina muualta? Ruoho on vihreämpää Espanjassa, Jos-haihattelu on tuttua kaikkialla. Silti lopulta jäätävin hetki tulee siinä vaiheessa, ainakin omalla kohdallani vasta tunteja dokun jälkeen, kun rupeaa ajattelemaan, että kyseessä oli, nimenomaan oli, nuori ihminen, joka päätyi hyvin aikaisten valintojen takia juuri sinne, minne päätyi. Tavallaan elokuvan esittämät sinällään kohtuurosoiset kuvat eivät ole pääpointti tai (monille teennäisen) kauhistelun kohde, vaan pointti on siinä, että tosiaan on oikeasti, aikuisten oikeasti, for real, kyse ihmisistä, jotka ainakin puoliksi tiedostaen hankkivat tyhjyyden täytteeksi addiktion, joka ei ole päivittäin jakso Kaunareita tai kofeiinikupillinen.
Pysäyttävyydestä ja jälkikäteen esiin kuplivista ajatuksista (hyvä teos jää aina elämään päähän, kasvamaan oikeisiin mittoihinsa) huolimatta ongelmiakin on. Katseluraatimme ei esimerkiksi päässyt yksimielisyyteen siitä, onko tuotos hyvä nimenomaan valistustarkoitukseen. Äänestys päätyi tasatulokseen, mikä osaltaan on oikeutettu. Se ”Ei kiitos” aineita kohdaan kun tuntuisi olevan tatuoituna yksilön aivopoimuihin juuri niin vahvasti kuin oma moraali ja aivan muunlaisten elämänkokemusten verkosto sallii – ei todellakaan mitenkään sen mukaan, miten todellisuuden yksi kohuleffa näyttää. Etenkin kun, kuten sanottua, sen kuvissa ei suoranaisesti ryvetä rappiossa, sinne kurkataan ja tummin varjo lankeaa vasta jälkikäteen kuultujen tapahtumien myötä. Hataraksi vertailukohdaksi tässä voidaan ottaa toinen erittäin kuulu dokkari, Yö ja usva, joka löi täysin kanveesiin, teki kipeäksi. Näytti ihmisen pimeän puolen. Reindeerspotting poukkoilee enemmän, saa osan katsojista karjumaan Janin suosimin sanamaustein koko joukkion ***** pelleiksi, eikä todellakaan tavoita yleisöään. Moni näkee vain selkärangattomuutta sattumien ohjastamalla tiellä. Osasyy näihin seikkoihin lienee se, että K18-leima tarkoittaa aina isoa katsojamenetystä teatterikierroksella, joten lopullinen versio lienee lopulta siivo editti laajasta matskusta. Siivo tässä tapauksessa tarkoittaa monille vain vähemmän rumaa.
Se on ainakin varmaa, että jokaiselle koko puolitoistatuntisen katsoneelle välittyy edes jonkinasteinen surumielinen mielikuva sammuvasta unelmien nuotiosta, jonka äärellä seistään itse vesiämpärit kädessä.
