Raoul Walsh lienee vähintäänkin nimenä useimmille tuttu tämän 50-luvulla ohjaamasta noir- ja gangsteriklassikko Valkoisesta hehkusta, mutta oikeasti maestro lukeutuu Hollywoodin wanhaan kaartiin, joka aloitteli menestyksekästä ja suosikkigenrensä parissa täydellisyyteen asti hioutunutta uraansa elokuvain peräsimessä jo unelmatehtaan kivikkoisina alkuvuosina 1910-luvulla. Maanalainen New York on tituleerattu monessa lähteeksi gangsterileffojen kummisedäksi ja lajinsa todellisiin pioneeritöihin luettavaksi esikoispitkäksi, joka monesta muusta aikansa varhaisesta näkemyksestä poiketen sai myöhemmin ensi-iltansa myös Suomessa.
Tarinan päähenkilö on Owen-niminen köyhäin irlantilaisten maahanmuuttajien poika, joka jää naapurin vanhan pariskunnan huolehdittavaksi äitinsä kuoltua. Uuden kodin arkea sävyttää työttömyys ja alkoholisoituneen ottoisän väkivaltaisten purkausten sarja, jolta eivät säästy sen enempää naiset, lapset kuin eläimetkään. Vuosikausia myöhemmin katupoikana nuoruutensa nähneestä Owenista on kasvanut kulmakuntaa terrorisoivan jengin jäsen ja gangsteri. Rakkaus kauniiseen ja viattomaan naiseen saa kuitenkin miehen pohtimaan elämänarvojaan ja uravalintojaan uudemman kerran…
Olin rehellisesti sanottuna täysin klavulla päähän lyöty huomattuani Walshin pitkän debyytin kerronnallisen tason olevan vuosikausia edellä aikaansa; etenkin alkupään lapsuuskuvaus tuntui osuvan juuri kutiinsa, ja luovan välittömästi hienosti pohjaa myöhemmälle rikosrainalle kaikkine motiiveineen ja hahmonkehityksineen. Valitettavasti itse tarinan siirtyessä aikuisikään homma lässähti nopeasti varsin kliseiseksi oman aikansa keskinkertaiseksi romanttiseksi draamaksi, jonka perustrooppeja viljeltiin surutta kyllästymiseen asti jo aiemmin arvostelemissani William S. Hartin klassikkoleffoissa.
Kaikkein mielenkiintoisimmat tarinat Walshin teosta koskien liittyvätkin lähinnä sen kuvausolosuhteisiin sekä sen suhteeseen myöhempiin Hollywood-klassikoihin. Tiettävästi tähän mentiin palkkaamaan pieniin sivuosiin ihan oikeita gangstereita ja ilotyttöjä silkan realismin nimissä, ja muutamat kohtauksetkin on tiettävästi tarkoitettu selkeiksi viittauksiksi oikean elämän tunnettuihin tapauksiin, alkaen vaikkapa legendaarisesta jokilaivaepisodista. Lopussa nähdään vielä kliimaksi, jossa nainen piiloutuu aseistautunutta tappajaa vaatekaappiin sankarin samanaikaisesti murtautuessa huoneen ovesta läpi lähes täysin samanlaisin vedoin kuin D.W. Griffithin [movie]Murskattuja kukkia[/movie] -klassikossa, joka tiettävästi toimi vielä inspiraationa Stanley Kubrickin Hohdon vessakohtaukselle.
Eikö olekin mielenkiintoista, miten tietyt vaikutteet ja ideat siirtyvät mielivaltaisesti ohjaajalta toiselle jopa vuosikymmenten halki? Ihan kiehtova draama on myös Maanalainen New York, selvästi huippulahjakkaan tekijän kätten työtä, joskin omasta mielestäni Walsh kehitti näkemyksensä mielekkäämpään ja kypsempään suuntaan myöhemmissä, käsillä olevaa varhaiskauden kokeiluaan vieläkin kiinnostavammissa töissään.
