Niin loistava kuin Aikahypyn kolmas tuotantokausi onkin, neljäs vaikuttaa sen rinnalta heti jyrkältä alamäeltä. Vanhat elementit, kuten menneiden kohtaloiden korjaaminen, aikahyppykokeeseensa juuttunut tohtori Sam Beckett (Bakula) ja häntä tulevaisuudesta avustava hologrammi-Al (Stockwell) ovat tietysti mukana. Mutta riittääkö se? Kauden alussa usean perättäisen jakson tarinat ovat joko luvattoman huonoja tai surkeasti kirjoitettuja. Bakula ja Stockwell näyttävät siltä kuin olisivat suorittamassa pakollista rutiinia. Sarjan loisto on poissa.
On hyvin surullista, että jo kauden ensimmäinen jakso, The Leap Back, kompuroi. Sen tarinassa, josta vastaa sarjan luoja Donald P. Bellisario, salamanisku palauttaa tohtori Beckettin tulevaisuuteen. Samalla Al juuttuu aikaan, tarkemmin sanottuna vuoteen 1945. Tohtorin ja hänen avustajansa roolit menevät sekaisin, ja mennyttä pitäisi pystyä oikaisemaan siitä huolimatta. Jostakin syystä ohjaaja Michael Zinberg ei pysty pitämään kokonaisuutta hallinnassaan, eikä Bellisariokaan vaikuta panneen parastaan. Dean Stockwellille ropsahti kuitenkin sekasotkusta Emmy-ehdokkuus. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen, mutta tällä erää ehdokkuuden perusteiden perään sietää kysellä.
Kauden alun kömpelöistä jaksoista kerronnallisesti onnistunein on Hurricane, jossa Sam päätyy osaksi 1960-luvun lopun murhamysteeriä. Loistavasta siinäkin tosin ollaan kaukana, sillä luonnonvoimien käyttö osana tällaisia juttuja on jo itsessään yhtä kliseetä. Kliseiseksi jää Ku Klux Klanin toimia ruotiva Justicekin. Tuolle jaksolle on silti luettava plussaksi kirjoittaja Toni Graphian yritys tuoda vakavia historiallisia tosiseikkoja esille. Yritys ei – ikävä kyllä – jatku seuraavassa episodissa; Bakulan itsensä ohjaama Permanent Wave on jälleen uusi murhamysteeri. Siinä tohtori Beckett joutuu 1980-luvun alkuun ja hiusmuotoilijan nahkahousuihin. Osa on vauhdikas höttöisestä sisällöstään huolimatta, sekä esittelee myös hyvää näyttelemistä. Etenkin murhatapauksen pieni silminnäkijä onnistuu. Myöhemmin Kolmas kivi auringosta -sarjasta tutuksi tullut Joseph Gordon-Levitt eläytyy osaansa hyvin.
Sarjalle ominaisesti neljännelläkin kaudella on mukana vakavia aiheita. Ku Klux Klanin veritöiden lisäksi nostetaan esiin raiskaus (Raped), homous armeijassa (Running For Honor) ja eläinkokeet (The Wrong Stuff). Kaikkia näitä käsitellään tietysti nuortenkin silmille sopivalla tavalla. Vakavien aiheiden kohdalla kausi näyttäytyy ajoittain parempana, vaikka epäonnistumisen uhka on niissäkin. Esimerkiksi juuri eläinkokeita käsittelevässä osassa tohtori Beckett joutuu Bobo-simpanssin ruumiiseen. Siinä on aihetta komedialle, mutta yliampuvasta ideastaan huolimatta jakso on yllättävän toimiva.
Aikahypyssä on aina ollut mukana amerikkalaissarjoille hiukan epätyypillinen kristillinen vire. Tohtori Beckett on tiedemies, mutta kun hänen aikahyppykokeensa epäonnistuu ja hän juuttuu aikaan, hän vihjaa kohtalonsa olevan korkeimman kädessä. Simpanssitarinankin kirjoittaneen Paul Brownin ohjaamassa ja kirjoittamassa jaksossa It’s A Wonderful Leap mukana on itseään enkeliksi kutsuva täti (Torres). Episodi on imelyydessään Enkelin kosketuksen luokkaa, muttei kuitenkaan riko Aikahypyn perusluonnetta vastaan. Uskontoa ei tuputeta.
Neloskauden päätös sujuu alkuaan paremmin. Toiseksi viimeinen jakso, Stand Up sijoittuu vakaasti viihdeteollisuuden puolelle. Vierailevana tähtenä nähdään huumorimies Bob Saget. Viimeisessä jaksossa palataan vielä tohtori Beckettin ja hologrammi-Alin ystävyyteen, kun tohtori päätyy nuoren Alin ruumiiseen vuonna 1957. Jakso on jälleen Bellisarion itsensä käsialaa, mutta tällä kertaa miehen kynä ei ole lipsunut. Jännityselementit ovat kohdillaan ja jatko seuraavalle kaudelle näyttää ainakin Alin kannalta erittäin pahalta. Hologrammi-Alin paikalle ilmaantuu seikkailun mustimmalla hetkellä kuivakka Edward St. John (McDowall), joka ei tunnu lähtevän kulumallakaan.
Kuten fanit tietävät, Aikahyppy jatkoi tämän jälkeen vielä yhden kauden. Jatko oli tietysti hankalaa, sillä jo neloskauden onneton epätasaisuus osoittaa, että vanha kaava oli lähes loppuun kulutettu. Niinpä viidennellä kaudella otettiin käyttöön sellaisiakin ideoita, joita Donald P. Bellisario ei purematta niellyt.
