Neljä vuotta Sam Peckinpahin ensimmäisen teoksen, The Deadly Companionsin, ja kolme vuotta ukon kakkosleffan, Ride the high countryn, jälkeen sai ensi-iltansa Sampan kolmas elokuva, Majuri Dundee. Päinvastoin kuin viihteellinen Ride the high country, Dundee on jo melko tunnistettava Peckinpah-leffa, ohjaajansa näköinen kuvaus yksilön pakkomielteestä, kostosta, ystävyydestä ja ennen kaikkea, jälleen, lojaaliudesta. Huhun mukaan ohjaaja suunnitteli elokuvaa tosielämässä vaikuttaneesta kenraali Custerista, josta kuolemansa jälkeen muovattiin legenda, mutta piti lopulta Majuri Dundeen perusideaa samanlaisena ja otti tämän filmin tehtäväkseen.
Elokuvassa eletään Yhdysvaltain sisällissodan viimeisiä aikoja. Tilanne on jo kääntynyt Etelävaltojen kannalta toivottomaksi, ja tunnelma sodan repimässä maassa on sekava. Gettysburgissakin taistellut Pohjoisvaltioiden upseeri, majuri Amos Dundee on saanut komentoonsa vankilalinnakkeen, ja johtaa sitä rautaisella otteellaan. Sotavankien joukossa on myös etelässä syntyneen Dundeen entisiä ystäviä ja naapureita, jotka majuri aikoo määrätietoisesti hirttää erään jenkkikorpraalin murhasta. Mutta kun apassijoukkio tuhoaa erään sotilasleirin, tappaa kokonaisen rykmentin miehiä ja kidnappaa kolme lasta, päättää vankilanjohtamiseen kyllästynyt Dundee lähteä kostoretkelle, keräten itselleen jenkkivartijoistaan ja vapaaehtoisista sotavangeista kootun taisteluyksikön, joka lupaa palvella majuriaan uskollisesti, ”kunnes apassit on vangittu tai tuhottu.” Reissun aikana kostajien välejä hiertää tieto keskinäisestä sodasta, ja moneen kertaan koetellaan ennen kaikkea etelän vankien lojaaliutta itsepäistä johtajaansa kohtaan.
Vaikka teknisesti Majuri Dundee on aika perinteinen 60-lukuspektaakkeli, Sampan tiukka ote, kyyninen maailmankuva ja huolella valitut, hienot näyttelijät nostavat filmin selkeästi keskitason yläpuolelle. Yllättävää kyllä elokuvan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuvat löyhästi kuvatut, sekavat joukkotaistelukohtaukset, joihin mestarillisena toiminnankuvaajana tunnettu Peckinpah ei ole panostanut juuri ollenkaan. Onneksi ohjaajan toinen erikoisuus, hahmokuvaus ja henkilöiden välisten kemioiden kehittely, on jälleen mallillaan, ja näin ollen ainakin allekirjoittanut nautti Majuri Dundeesta paljon enemmän henkilökuvauksena kuin sotaelokuvana.
Muutamasta suvantovaiheesta ja persoonattomista taistelukohtauksista huolimatta Majuri Dundee on useammankin katselukerran kestävä, erinomainen ja turhaan unohdettu klassikko, joka kouli hyvin Peckinpahin ohjaamaan neljännen filminsä, pääteoksensa ja omasta mielestäni parhaan elokuvansa, Hurjan joukon. Loistavalle Charlton Hestonille ja mieleen jäävälle tunnarille pisteet, kyseessä on ehdottomasti elokuva, joka kannattaa ostaa omaksi.
