Torvet kajahtavat. Stadion raikuu suosionosoituksista. Ilmeisen arvostettu mies nousee seisomaan ja nostaa kätensä suoraan seitsemänkymmenenviiden asteen kulmaan tervehdykseksi. Sitten hän julistaa juhlallisesti ja arvokkaasti Germanian ylväällä kielellä jotain, johon yleisö vastaa vielä raivokkaammin. Pian valkoinen urheilijanuorukainen saapuu stadionille ja yleisön huutojen saattelemana juoksee alati palavan soihdun kanssa stadionin päähän, jossa hän sytyttää valtaisan tulen – Olympiatuli on syttynyt ja Berliinin vuoden 1936 olympialaiset on julistettu alkaneiksi!
Olympia on dokumenttielokuva Berliinin olympialaisista vuodelta 1936. Sen lisäksi, että se on taltiointi noista kisoista, on se myös ylivertainen taide- ja propagandistisia piirteitä sisältävä elokuva. Sen ohjaaja, erityisesti natsipuolueen ainutlaatuisena naisjäsenenä ja propagandaelokuvastaan Tahdon Riemuvoitto parhaiten muistettava Leni Riefenstahl teki sitä peräti neljä vuotta, mutta kyllä se kannatti: natsi-Saksan lahja urheilumaailmalle on yksi maailman upeimmista elokuvista millä tahansa saralla.
Olympia on niitä elokuvia, joiden ansioista tullaan aina kiistelemään: onko elokuva vain aikalaista propagandaa vai onko sillä todella jotain annettavaa elokuvataiteelle? No, propagandaa Olympia kieltämättä sisältää, tosin ei niin suurissa määrin kuin esimerkiksi jo mainitussa Tahdon riemuvoitossa, vaan paljon hienovaraisemmassa muodossa. Elokuva korostaa esittämänsä kansainvälisyyden, internationalismin vastakohtaisuutta ohjaajan aikaisemmissa teoksissa esitetylle kiihkeälle nationalismille, mistä aikalainen johto onkin voinut olla tyytyväinen: vaikka elokuva ei millään tavalla tunnu tuomitsevan internatiolismia, ei siitä löydy niin suuria ihannoitavia piirteitä kuin nationalismissa. Itse asiassa elokuvan internationalismi on vain useiden kansallisten itsetuntojen yhtälöä – ei yhteenkuuluvuutta tai solidaarisuutta.
Vaan ovat Olympian taiteelliset ansiotkin kiistattomat: ei sitä turhaan pidetä kauneimpana ihmisen liikkeen kuvauksena ikinä. Riefenstahlin antiikkia ihannoivassa kuvassa yhdistyvät äärimmäinen tietoisuus kehon liikkeistä (olihan hän aikoinaan ollut pätevä ammattitanssija) ja elokuvan keinoista, sekä erittäin harjaantunut esteettinen silmä. Elokuvan alussa nähtävä, elokuvahistorian hienoimpiin kuuluva viidentoista minuutin antiikkiprologi kuuluisi jokaisen kuvaamisesta haavelaivankaan yleissivistykseen. Huiman aikahypyn prologin antiikista silloiseen nykypäivään suorittanut elokuva pyrkii nykyaikaisimpiakin urheilulähetyksiä upeammilla kuvillaan esittämään olympialaiset jalona antiikin ruumiin ja kulttuurin periytymänä, eikä vähiten siksi kuvaustekniikka on vuosisatoja aikaansa edellä; erityisesti pituus- ja korkeushyppy ovat mykistävän upeaa katsottavaa.
Tärkeässä osassa elokuvassa ovat myös mahtipontiset musiikit. Mitään John Williamsin tapaista melodista orkesterimusiikkia on turha odottaa, koska antiikin ajan perintöä korostetaan entisestään saksalaisen tavan mukaan torvien töräyttelyllä ja erittäin suurten joukkojen yhteislaululla. Virallinen olympiahymni on vaihtunut kokonaan uuteen, mikä on omiaan korostamaan sitä, että näistä olympialaisista tulisi jäämään aivan erityinen leima historian kirjoihin. Erinomaisesti käytetty musiikki ja tyylikkäästi hallittu stadionin äänimaailma pelaavat kuvan ja liikkeen kanssa yhteen täysin saumattomasti.
Rohkeasti kahteen osaan jaetulla Olympialla on yhteensä kestoa yli neljä tuntia, ja tämä ensimmäinen osa, Kansojen juhla, sisältää olympialaisten kaikki yleisurheilulajit, kun taas toinen, Kauneuden juhla nimeltään keskittyy näytöslajeihin ja vesiurheiluun. Kansojen juhlassa on nimensä mukaisesti enemmän kilpailuhenkeä – olympiahenkeä, jos sitä siksi halutaan sanoa. Se on Olympia-elokuvista se, jolla on enemmän historiallista arvoa: Jesse Owensin voitot ovat suuri osa urheiluhistoriaa, mutta kyllä suomalaisena täytyy nostaa esille kansallisfiiliksiä pintaan nostattava suomalaistriumfi, jossa juoksijamme Salminen, Askola ja Iso-Holo vievät 10 000 metrin kolmoisvoiton. Ja sijoittuihan Suomi mitallistilastoissa hienosti viidenneksi – tosin monta kymmentä mitalia ylivoimaansa todistavan hakaristi-saksan taakse.
Olympia – Kansojen juhla on eräs kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja todellinen malliesimerkki dokumenttielokuvien mahdollisuuksien hyödyntämisestä. Olivat sen ansiot sitten elokuvahistoriassa mitkä tahansa, Ja onhan se ihminen kaunis, sitä ei voi kieltää.
nimimerkki: Sano mitä sanot
