Ihmisen kamppailusta luonnonvoimia vastaan on tehty tunnetusti suuri joukko elokuvia, mutta monesti pahin uhka ihmiselolle on syntynyt ihmismielen pimeiden voimien päästessä yksilöstä voiton päälle. Tästä aiheesta kertoi esimerkiksi vuonna 1972 valmistunut Syvä joki, jossa joukko cityihmisiä joutui kohtaamaan luonnonvoimien ja erityisesti ihmisen pahuuden yhteisvaikutukset traagisella tavalla. Myös viisi vuotta myöhemmin tartuttiin lähes tulkoon samanlaiseen tarinaan elokuvassa Joki ilman paluuta. Tällä kertaa tapahtumat vyörytettiin katsojan nähtäväksi astetta ahdistavammalla ja samalla astetta pelottavammalla tavalla.
Syvän joen tapaan elokuvassa Joki ilman paluuta kerrotaan kourallisesta kaupunkilaisia (tällä kertaa kaikki ovat ammatiltaan lääkäreitä), jotka päättävät tehdä yhdessä retken villiin luontoon kalastuksen, patikoinnin ja ryyppäämisen merkeissä. Tarkoituksena olisi siis päästä hetkeksi eroon arjen rutiineista ja ladata akkuja luonnon keskellä.
Kaikki viisi lääkäriä tuntevat toisensa hyvin jo entuudestaan ja he ovat tehneet vastaavanlaisia reissuja aikaisemmin. Tällä kertaa retkestä tulee kuitenkin kauhistuttavalla tavalla omanlaisensa, sillä heti retken alussa, miesten ollessa jo kaukana villin luonnon keskellä, joku varastaa heidän kenkänsä leiripaikalta. Normaalioloissa tämä ei olisi suuri ongelma, mutta keskellä ei mitään, huonokulkuisessa rämeikössä, kenkien katoaminen on suuri takaisku. Ainoastaan yhdeltä retkeilijältä, retken järjestäneeltä mieheltä, eivät kengät ole hävinneet, joten hän lähtee hakemaan apua.
Kuluu jonkin aikaa ja kyseistä miestä ei ala kuulua takaisin. Niinpä toisten on lähdettävä ilman kenkiä etsimään nyt kateissa olevaa miestä.
Retkeläisten pahimmat pelot toteutuvat pian, sillä ilmenee että heidän perässään on joku tai jokin, joka tekee kaikkensa vaikeuttaakseen heidän kulkuaan. Pian retkeläiset joutuvat kohtaamaan tappavia ansoja ja paniikkia matkansa varrella. Porukkaa alkaa kuolemaan omituisissa olosuhteissa ja selviää heti, että joku tahtoo koko porukan heittävän veivinsä.
Peter Carterin ohjaama Joki ilman paluuta on vähemmän tunnettu, pienen budjetin elokuva, joka on eittämättä eräs toimivimmista luonto vastaan ihminen -elokuvista. Vaikka pieni budjetti näkyy taustalla kaiken aikaa, onnistuu Carter luomaan välillä lähes unenomaisen ilmapiirin elokuvaansa. Esimerkkinä voidaan mainita kohtaus auringon paahtamassa erämaassa, jossa piinaava ahdistelija seuraa näkymättömissä retkeläisiä kaiken aikaa. Samalla tavalla kuin Syvässä joessa, alkavat retkeläisten primitiiviset vaistot kasvamaan kaiken aikaa elokuvan edetessä ja samassa suhteessa miesten inhimillisyys tuntuu katoavan. Nyt heitä vastassa ei ole ainoastaan luonto ja omituinen vainooja, vaan myös heidän oma psyykeensä.
Joki ilman paluuta on kaiken kaikkiaan varsin toimiva elokuva genressään. Se luottaa katsojan perusvaistoihin ja tunnemaailman reaktioihin, samalla kun se lataa tarinaan ahdistavuutta hetki hetkeltä. Eikä se päästä katsojaansa helpolla vaan näyttää konkreettisesti kaiken pahuuden sellaisenaan kuin ihminen sen tuossa tilanteessa saattaisi oikeasti kokea. Villin luonnon kuvaus vetää elokuvassa vertoja Syvän joen vastaavalle. Pauhaavat kosket, erämaa ja polttava aurinko asettavat kaikki omat haasteensa pääosissa nähtäville henkilöille.
Elokuvan jälkeen ei tee ihan heti mieli lähteä metsään.
nimimerkki: Jeremias Rahunen
