Minoru Kawasakin The Calamari Wrestler on vähintäänkin ristiriitainen teos. Omalaatuisia komedioita tekevä Kawasaki on tarttunut niinkin periamerikkalaiseen aiheeseen kuin vapaapaini. Lajihan on täyttä show’ta, ja siksi showpaini kuulostaa paremmalta nimeltä sille. Tämä miesten saippuaooppera on saavuttanut valtavan suosion maailmalla, joten miksei sitten myös Japanissa. Ainoa erotus Amerikkaan on se, että japanilaisilla on täysin erilainen käsitys draamasta, tai ainakin sen toteuttamisesta.
The Calamari Wrestler kertoo mestaripainijasta, joka on vetäytynyt kehästä. Hänen vetäytymisen jälkeen kehään saapuu erikoinen näky, jättimäinen mustekala. Epäilykset legendan paluusta saavat tulta allaan, kun kalmari pieksee mestaruusvyön voittaneen painijan mennen tullen. Japanin painiliigan johtajat kuitenkin vastustavat kalmarin palkkaamista. Masentunut painija alkaa liehitellä toisen painijan naista, jonka seurauksena nainen saa selville hänen suuren salaisuutensa. Kalmarin elämässä ei muutenkin pyyhi hyvin, kun kaikki vierastavat erikoisesti pukeutuvaa painijaa, jos tämä nyt ylipäätään on pukeutunut. Pikkuhiljaa sympaattisen luonteen omaava otus saa ystäviä sekä arvostusta.
Kuten Executive Koalan arvostelussa totesin, ettei juonta ollut lainkaan. Sama pätee myös tässä elokuvassa. Juoni on vain teko syy omituiselle ulkoasulle. Painikehään piti saada jotain kummallista, mikä olisi kummallisempaa kuin ihmismäinen kalmari. Varsin kömpelöt painikohtaukset eivät ole niin hyvin toteutettuja, kun odottaisi. Ne tarjoavat suhteellisen yksitoikkoisia hetkiä. Silti niistä jaa hymy suupielille. Eihän sitä voi kuin nauraa, kun näkee jättimäisen kalmarin pieksemässä porukkaa, oli sitten kuinka kömpelöä tahansa.
Kömpelö on tarinakin, joka on tavallaan juuri sitä mitä sen pitää olla. Se sisältää lähes kaikki showpainin kliseet. Miesten saippuaoopperaahan tämä on, mutta japanilaisittain. Voisi kuvitella kaiken olevan vieläkin dramaattisempaa kaikessa yllätyksellisyydessään. Niin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Yllätyksiä matkan varrella tulee aitoon painihenkeen, mutta draamapuoli jää vaitonaiseksi, siinä missä matsitkin. Japanilaisilta olisi odottanut suurempaa tunnekuohua draamakohtausten purkautuessa. Kawasaki yrittää korvata tämän puutteen erikoisella huumorintajullaan, joka toimiikin keskinkertaisesti. Kuten jo totesin, kalmari painimassa on huvittava näky, ja sen avulla pääsee melko pitkälle.
The Calamari Wrestler kärsii samoista ongelmista kuin Executive Koala. Sen ulkoasu on samaan aikaan kummallinen ja viehättävä. Siitä huolimatta se ei tartu ideaansa tarpeeksi hyvin. Painiotteluita olisi suonut olevan enemmän. Japanilaista melodraamaa tässä myös jäi kaipaamaan. Leffan jälkeen jäi jotenkin tyhjä olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Pidän kovasti vapaapainista, ja siksi varmaan odotinkin likaa elokuvalta. Nukutun yön jälkeen The Calamari Wrestlerstä jäi kuitenkin ihan kiva fiilis. Jos Executive Koala tai japanilainen surrealismi uppoavat. Siinä tapauksessa tämäkin elokuva varmasti kelpaa. Showpainin ystäville The Calamari Wrestler ei kuitenkaan ole. Heille se ei tarjoa mitään muuta kuin kummallista huumoria, joka varmasti pidemmän päälle on hyvin turhauttavaa. Mitään kauniita matseja on turha odotella. Tämä on erikoinen elokuva erikoisille ihmisille.
