Aivan yllättäen tavallisessa kaupungissa syntyy ihmiset sokeuttava epidemia. Ihmisiä sokeutuu joka puolella salakavalasti, mutta varmasti. Epäillään että “virus” (tai mikä ikinä onkaan liikkeellä) leviää kosketuksen kautta, mutta kukaan ei todellakaan tiedä. Sokeutuminen aiheuttaa kaaosta ja epätoivoa, ja viranomaiset sulkevat sokeutuneet laitokseen. Laitokseen joutuu myös ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti tai ennen epidemiaa valmiiksi sokeita. He saavat etulyöntiaseman, ja käyttävät asemaansa raa’asti hyväkseen. Kaikki johtaa murheelliseen näytökseen, kun sokeus tekee ihmisistä epätoivoisia ja nälkäänäkeviä raunioita. Ainoa näkevä on erään lääkärin vaimo, joka joutuu esittämään sokeaa selviytyäkseen…
Blindness herätti paljon ajatuksia, siitä syystä pidin siitä niin paljon. Se pisti ajattelemaan monella tapaa. Entä jos olisimme kaikki sokeita? Maailma olisi toisaalta monella tapaa parempi paikka elää. Jos keskitytään vain hyviin puoliin, kukaan ei keskittyisi vähiten tärkeimpään asiaan, eli miltä toinen näyttää. Sen sijaan ihmiset keskittyisivät siihen paljon tärkeämpään, miltä toinen tuntuu, kuulostaa ja tuoksuu. Katoaisivat pinnallisuuteen liittyvät ennakkoluulot, oletukset, arvot ja niihin liittyvä negatiivisuus.
Elokuvan lopussa purskahdin itkuun. Loppuratkaisu oli jotain niin tunnelatausta laukaisevaa. En ole itkenyt niin paljon elokuvalle sitten Green Milen. Blindness oli kokonaisuudessaan niin surullinen, ajatuksia sekä tunteita herättävä, etten voinut olla itkemättä. En voinut olla ajattelematta niitä sokeita (nimenomaan sokeutuneita), jotka oikeasti jäävät yksin haahuilemaan ilman, että joku auttaisi heitä. En voinut olla ajattelematta sokean elämän epäreilua ja kurjaa puolta. Elokuva kosketti minua paljon, koska aihe on niin lähellä sydäntäni ja arkielämääni, vaikkei välittömästä sokeutumisesta olekaan kyse (vaimollani on usherin syndrooma). Toisaalta ei ole hyvä, että sokeudesta annetaan näin synkkä kuvaus, mutta tämähän oli katastrofielokuva. Leffa kuitenkin jakaa paljon mielipiteitä, mikä on hyvä juttu.
Jotenkin Blindness pääsi minuun syvälle käsiksi. Suorastaan uppouduin katselemaan elokuvaa. Näyttelijäsuoritukset elokuvassa olivat realistisia. Julianne Mooresta olen pitänyt ennenkin todella paljon (mm. Forgotten-elokuvassa) ja Mark Ruffalo ja Danny Glover olivat rooleissaan myös mahdottoman hyviä. Blindness oli enemmän kuin mitä odotin. Sokeutumisen syy jäi tuntemattomaksi ja loppu avonaiseksi, mutta se teki elokuvasta mielestäni vain entistä paremman. Uskon, että elokuvan tarkoitus olikin enemmän laittaa ihmisiä miettimään; mitä jos ihmiselle ei olisi koskaan edes luotu näköaistia? Olisiko maailma parempi paikka? Samalla elokuva sai pohtimaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisluonnetta. Tämän elokuvan nähtyäsi saatat seuraavan kerran sokean nähtyäsi kuvailemaan hänelle ympäristöä, auttaa häntä ylittämään kadun, tai auttaa muulla tavalla.
Blindnessin lopussa oleva pieni yhteenkuuluvuutta tunteva ryhmä ja heidän luottamuksensa toisiinsa sai minut hyvälle tuulelle. Loppuratkaisu itketti myös sen iloisuuden vuoksi. Elokuva oli todella hyvin kuvattu ja siinä oli tunnelmallinen soundtrack. Pidin hämystä kuvaustavasta, joka sai katsojan samaistumaan sokeisiin. Elokuva oli loistava ja erilainen katastrofielokuva.
