Ollaan vuodessa 1922 ja tekemässä legendaarista Nosferatu -vampyyrileffaa. Ohjaaja F.W. Murnau (Malkovich) on päättänyt pläjäyttää ikimuistoisen horrorpätkän tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Leffan päätähti vampyyri Max Schreck ei olekaan ihan mikä tahansa leukojenloksuttelija vaan ihan ehta vampyyri myös siviilissä. Tästä johtuen syntyy kuvausryhmälle hiukan päänvaivaa saada leipätyö hoideltua kunnialla lopputeksteihin asti.
Sanotaanko näin, että leffa ei ole veret seisauttava samalla tavoin kuin tyypilliset kauhu- ja peloittelupätkät. Hommassa voi tuntea historian lehtien vavinaa ja pläjäys on melkoisen erikoinen tapaus. Jos vampyyrihommat voi olla aidon oloista niin tämä on. Leffan kuvausryhmän filmille tallentuvat kohtaukset on hoideltu tyylillä ja näyttää todella niin kuin oltaisiin seuraamassa ikivanhan leffan kuvauksia. Aukkoa sivistyksessä löytyy ja onkin vaikea sanoa kuinka kohtaukset todella mukailevat Nosferatun tarinaa. Jos päättelykykyä on yhtään tallella niin luultavimmin ne mukailevat Nosferatua yks yhteen.
Leffa on siinä mielessä onnistunut, että hommassa vältetään tyypillisiä vampyyrikliseitä. Näkökulma aiheeseen onkin hyvin erilainen kuin tyypillisissä vampyyrihommissa, puhumattakaan nykyajan äksön- ja mättövampyroinneissa. Shadow of the Vampire tarjoilee eetteriin vanhaa vampyyrisetää joka ei ole enää aivan entisissä voimissaan on saatu houkuteltua leffan kuvauksiin. Malkovich on leffaohjaajana melkoisen työnarkomaniaa pursuileva tapaus ja täyttää ne saappaat kuten pitääkin.
Erilainen vampyyrileffa, jota on paha mennä vertaamaan kilpailijoihinsa. Coppolan Dracula on ykkönen ja sillä siisti.
