Ensikatselulla jokunen vuosi sitten Varaosat ei tehnyt allekirjoittaneeseen suurempaa vaikutusta. Aidonoloista draamaa elokuva toki oli, mutta ankean fatalistiselta tuntuneesta elokuvasta ei voinut kokea erityisemmin pitäneensä. Eikä elokuva oikein vastannut ennakko-odotuksiakaan, sillä eihän siinä edes tapahtunut mitään järin dramaattista, mitä tämäntapaiselta, ihmissalakuljetuksesta kertovalta, elokuvalta ehkä vaistomaisesti odotti.
Mutta uusintakatselussa kaikki oli toisin. Kun muisti suunnilleen millaista kerrontaa on luvassa, ja varsinkin, millaista ei ole, osasi paremmin suhtautua elokuvaan sen omilla ehdoilla. Ja juuri näinhän tämä tarina olikin kerrottava.
Slovenialaisen Damjan Kozolen käsikirjoittama ja ohjaama Varaosat (Rezervni deli, 2003) kertoo Kroatiasta Slovenian kautta Italiaan tapahtuvasta ihmissalakuljetuksesta. Tai oikeammin slovenialaisista suoritustason ihmissalakuljettajista. Elokuva keskittyy kahden salakuljettajan, vanhan konkarin, ketjussa polttavan, olutta yhtenään kittaavan ja elämänsä vaiheita kolmannessa persoonassa muistelevan entisen speedway-mestarin ja hänen kokemattoman oppipoikansa suhteen kehittymiseen.
Ihmissalakuljettajien arkea seurataan lähes draamadokumentinomaisesti. Elokuvan slovenialaissalakuljettajat ovat tavallisenoloisia, mutta varsin paatuneita miehiä, joilla on elämässä omat murheensa, eikä heitä liiemmin kiinnosta mietiskellä elinkeinonsa moraalista puolta. He tiedostavat toki hommiensa olevan laittomia, mutta eivät pidä itseään rikollisina. He tuntuvat pitävän itseään lähinnä hiukan erikoisempaa työtä tekevinä ammattimiehinä, joilla on myös oma ammattiylpeytensä. He ovat omasta mielestään vielä suhteellisen reiluja tyyppejä, jotka, vaikka saattavatkin nylkeä nälkäisiltä salakuljetettavilta 50 euroa yhdestä pizzasta ja kiristää rahattomilta naispakolaisilta seksuaalisia palveluksia ruuan ja lääkkeiden vastineeksi, pitävät itseään pelkkinä ”turistioppaina” salakuljetettavien määränpäässä odottaviin vastaanottajiin verrattuna, jotka kuulemma huumaavat kuitenkin puolet salakuljetettavista elinkaupan materiaaliksi – ”varaosiksi”, ja suurin osa naisista ajautuu joka tapauksessa prostituoiduiksi. (Elokuvasta ei ilmene, onko elinkaupan uhriksi mainitussa laajuudessa joutuminen oikeasti yleistäkin, vaiko enemmänkin slovenialaissalakuljettajien parissa liioiteltu ja ylläpidetty myytti oman toiminnan epämoraalisuuden vähättelemiseksi.) Slovenialaissalakuljettajat näyttäytyvätkin elokuvassa jonkinasteisina periaatteen miehinä, sillä salakuljetettavia ei tarkoituksellisesti petetä, vaikka siihen tarjoutuisi varmasti kosolti tilaisuuksia. Rahaa pakolaisilta kyllä nyljetään tilaisuuden tullen, mutta sille pyritään myös antamaan luvattu vastine, vaikka asiat eivät sitten käytännössä aina sujukaan ihan tarkoitetulla tavalla.
Entisen juhlitun speedway-mestarin, Ludvik Zajc’in (Peter Musevski), vaimo on kuollut vuosia sitten syöpään. Myös Ludvikilla todettiin syöpä samaan aikaan, mutta hän kuvittelee aamuvirtsansa säännöllisesti juomalla pelastaneensa itsensä vaimonsa kohtalolta. Sittemmin selviää, että hänen on aloitettava epätoivoinen ”uriiniterapiansa” uudelleen. Peter Musevski kaljuuntuvan keski-ikäisen rekkamiehen olemuksineen sopii Ludvikin hiukan säälittävään ja lopulta melko sympaattiseenkin rooliin täydellisesti.
Ludvikin oppipoika, Rudi (Aljosa Kovacic), on aluksi ymmällään omatuntonsa kanssa, mutta karaistuu ajan myötä kyyniseksi ammattimieheksi, ja miesten välille kehittyy erinäisten vastoinkäymisten jälkeen aito toveruus. Elämänsä parhaat päivät jo vuosia sitten nähneen Ludvikin vähittäinen heikkeneminen sairautensa edistyessä ja karskin ulkokuoren alta yhä useammin pilkahtava inhimillisyys, ja toisaalta Rudin vähittäinen kasvu aikuisuuteen – elämän tarjoamin ehdoin – ovat koko elokuvan pääteema.
Elokuvan yleisilme on ankeanpuoleinen. Salakuljetuskeikat tapahtuvat aluksi aina yön pimeydessä, sakuljetusten välietapit ovat vanhoja varastoja ja vastaavia, ja päivä-otoksetkin kellanharmaine maisemineen, tehtaineen ja vanhoine ydinvoimaloineen ovat varsin ankeita. Tarinan kuljetus on kuitenkin koko ajan erinomaisen sujuvaa, eikä turhia otoksia käytännössä ole. Olosuhteet ja tapahtumat todetaan, mutta asiain tilaa ei jäädä märehtimään. Loppuaan kohden elokuvan synkkä yleissävy hiukan hellittää kellanharmaasävyisten päivänvalokohtausten lisääntyessä salakuljettajien siirtyessä päiväkuljetuksiin. Igor Leonardin mielenkiintoinen ja etenkin loppupuolella varsin kauniskin musiikki tukee elokuvan draamaa hienosti.
Lohduttomasta aiheestaan huolimatta Varaosat on pohjimmiltaan varsin humaani kertomus. Erinomainen draamaelokuva, jonka onnistuneisuutta ei välttämättä ensikatselulla täysin sisäistä.
