Tummanpuhuva muukalainen saapuu pölyiseen rajakaupunkiin tuulen tuivertaessa. Mies kantaa mukanaan puista ristiä, jossa lukee synkkä ennuste; Sam Hawkins kuolee tänään. Niin tapahtuu, ja pian on piru merrassa. Kuka on tämä synkkä Kuoleman enkeli, joka ilmestyy kuin tyhjästä, katoaa sekunneissa varjoihin kuin aave ja rupeaa vähentämään kaupungin väkilukua todella kovalla kädellä…?
Länkkäreiden ja siten myös spaghettiwesternien suurkuluttajana olen suunnattoman hämilläni, etten ole koskaan ennen törmännyt Anthony Steffenin elokuviin. Katselin tämän hieman marginaalisemman italopätkän eilen, ja vaikutuin suuresti pääroolissa yrmyilleen Steffenin pökkelöstä olemuksesta, italialais-brasilialaisella on selkeästi raamit kunnon B-leffasankariksi, sopivan jäyhä lähestymistapa antisankarin rooliin ja vakuuttavan kylmä ilme, kun kuolema korjaa satoa. Lisäksi kiinnitin alkuteksteissä huomiota siihen, että mies on myös itse ollut käsikirjoittamassa tätä mainiota rallia. Googlettelu paljastikin, että Steffen on tähdittänyt reippaasti yli kahtakymmentä spagua, mihin päälle myös pääroolit muutamassa giallossa ja toimintapätkässä. Tutustumisen arvoinen tuotanto, siis!
Django Il Bastardo kuuluu siihen Corbuccin klassista Django-elokuvaa kuppaavaan rip off-leffojen liutaan, joka Italiassa luotiin välittömästi edellisen ilmestymisen ja suursuosion jälkeen. Mitään tekemistä alkuperäisen Djangon kanssa tällä pätkällä ei toki ole, eikä päähenkilö nimestään ja samanlaisesta asustuksestaan huolimatta edes yritä olla sama hahmo, kuin Franco Neron tulkitsema D. Katsomassani versiossa alkuteksteissä leffan nimeksi ilmoitettiin The Strangers Gundown, joka on paljon sopivampi titteli, sillä tässä on kyseessä ihan oikeasti hyvä ja mielenkiintoinen spaguilu.
Yllä kehumani Steffen on oikein vakaa ja varma läpi koko leffan, mutta pläjäys ei nojaa pelkästään häneen. Ohjaaja Sergio (taas?!) Garrone on luonut elokuvaansa mahtavan ja ennen kaikkea omaperäisen, aavemaisen tunnelman, joka muistuttaa aikakaudelle ominaisista italialaisista giallo-kauhiksista ja paikoittain jopa vielä tuloaan odottaneista slasher-leffoista. Django on yliluonnollinen hahmo, kostaja rajan takaa, hakemassa oikeutta viimeisen kerran. Tai sitten ei ole, lopulta kaikki on katsojan päätettävissä, mitään valmista vastausta ei anneta. Konsepti on toki tuttu muualtakin, mutta ainakin minun tietääkseni tässä mittakaavassa ja westernin viitekehyksessä lähestymistapa on vuonna 1969 ollut aikalailla tuore. Lisäksi koston enkeli-teema viedään tällä kertaa niin pitkälle, että oikeastaan kyse on jo genresekoituksesta, ns. horror-westernistä. Mainittavaa on muuten, että Garronen leffa on selkeästi toiminut esikuvana Clint Eastwoodin omille ohjaustöille Ruoska ja Kalpea ratsastaja, joista varsinkin ensimmäinen tuntuu lähes uusintaversiomaisen samanlaiselta.
Kuten niin usein tämän genren edustajista puhuttaessa, kyseessä on ihan selkeä B-leffa, eikä sekään ehkä riitä. Budjettia ei ole ollut tarpeeksi esimerkiksi ekstrojen palkkaamiseen, niin että ns. tavallista kylänväkeä kaupungin kaduilla esiintyy vain, jos kohtaus todella vaatii heidän läsnäoloaan. Tämä tosin vain lisää elokuvan kummallista, mutta kiehtovaa kummitusfiilistä. Samaa tukee Vasco Mancuson erinomainen soundtrack. Ohjaaja Garrone on luonut pätkään upean visuaalisen ilmeen ja käyttää spaguille tyypillisiä, vinksahtaneen rikkinäisiä ”lännen”maisemia oivallisesti hyväkseen. Kiinnitin leffaa katsellessani huomiota siihen, että se on kerrottu kuvallisesti aivan poikkeuksellisen hienosti; sinun ei todella tarvitse välttämättä kuulla sanakaan muutenkin vähästä ja 80% aivan turhasta dialogista ymmärtääksesi, mitä elokuvassa tapahtuu. Kaiken, aivan kaiken, hahmojen keskinäiset suhteet, Djangon mahdollisen yliluonnollisuuden, motiivit, kaikki voi ymmärtää intensiivisestä, pelkistetystä mutta silti rikkaasta kuvakielestä. Aivan mahtavaa, ja osittain myös tarpeellista, niin kammottavan huono leffan englanninkielinen dubbausraita on. Mainittavaa on myös elokuvan kauhuteemaa tukeva, suorastaan yllättävä brutaalius. Django teurastaa kymmeniä ihmisiä silmäänsä räpäyttämättä, vain päästäkseen tappamaan ne, kenet hän oikeasti haluaa hengiltä. Kuoleman ja uskonnollisen / yliluonnollisen kuvaston huippua edustaa kohtaus, jossa pääpahis lähettää tappajia Djangon perään, Django lähettää heidän ristiinnaulitut ruumiinsa hevosten päällä takaisin kaupunkiin. Shit just got real.
Loppupeleissä täytyy vielä sanoa, että vaikka The Strangers Gundownissa on omat vikansa (perus halpisleffojen ongelmia, tahatonta komiikkaa jne), nautin tämän katsomisesta itse asiassa jopa enemmän kuin Corbuccin oikean Djangon tsekkaamisesta. Ehdottomasti se on legendaarisempi ja tärkeämpi elokuva, jolle annan suuren tunnustuksen. Mutta The Strangers Gundown on silti paremmin rytmitetty, järkevämmin rakennettu, upeasti kerrottu ja vähemmän kalkkunamainen kauhistelulänkkäri, joka, kuten todettua, on myös omalla tavallaan muovannut genreä eteenpäin ja vaikuttanut tulevia elokuvantekijöitä. Lisäksi tämän pätkän uudelleenkatseluarvo on erittäin korkea, itse asiassa se jätti kysymyksiä ja sellaisen fiiliksen, että jäiköhän jotain huomaamatta, eli mieli tekisi katsoa leffa uudestaan melkein heti. Taidan kuitenkin antaa sen hautua jonkun aikaa, ja etsiä sillä välin lisää Steffeniä ruudulle. Erinomainen pieni pätkä, suosittelen lajityypin ystäville!
