Bergmanin nelituntinen episodielokuva alkaa puhuvilla päillä. Marianne (Ullmann) ja Johan (Josephson) ovat onnellista yhteiseloa viettävä aviopari, joita Mariannen vanha tuttu haastattelee. Mariannelle ja Johanille on siunaantunut kaksi tytärtä. Porvarisparin suhde kukoistaa niin, ettei tarvitse edes tapella. Ei se juttu kuitenkaan niin mene. Marianne hyysää ja huolehtii perheestään kuin paraskin kanaemo. Mies tuo rutiinilla ruuan pöytään. Sitten onnen kukkulat alkavat mureta. Kumpikin alkaa syödä henkisesti toista, eikä tuholla näy loppua. Pahimmillaan Marianne ja Johan ovat melkein kuin siisti ruotsalaisversio Matista ja Mervistä.
Bergmanin luotettuna kameramiehenä hääräsi tässä leffassa Sven Nykvist. Jälkeä ei voi sanoa järisyttäväksi, sillä kuvissa ei kikkailla juuri kulmilla tai koolla. Lavastus koostuu pelkistetystä 70-luvun kaupunkikotimiljööstä. Äänimaailma on karu, musiikkia ei ole. Riisutusta muodostaan huolimatta kaikki erään avioliiton kuusi kohtausta on katsottava läpi. Tarinan käsikirjoittanut ja ohjannut Bergman on luonut sellaiset hahmot, ettei niistä voi olla välittämättä. Liv Ullmaninnin upeasti tulkitsema Marianne on ehkä todentuntuisimpia naishahmoja, joita kukaan mies on luonut. Erland Josephson ei jää yhtään huonommaksi muutoshaluisena Johanina. Parivaljakon työn täydellisyys tuntuu vain korostuvan elokuvan muun ilmaisun ollessa melkein hävyttömän niukkaa.
Elokuvan miinuspuolet ovat ajoittain turhan alleviivaavassa kuvaustyylissä ja siinä, että lähes kaikki sen naishahmot ovat selkeästi riippuvaisia Johanista. Toki Johankin tarvitsee heitä, mutta naisten reaktiot näkyvät paremmin. Niitä katsoessa herääkin kysymys, ovatko kaikki naiset pohjimmiltaan hysteerisiä vai onko Bergman vain kärsinyt materiaalipulasta? Erinomaista draamaa silti.
