[I]”There was never man like my Johnny…”[/I]
Willi Länsi on katoamassa epämääräisestä osasta Länttä. Kaupunki (mikä ei koskaan näy elokuvassa) perustuu karjataloudelle, mutta rautatie on tulossa ja sen myötä elämäntapojen muutos. Vienna (Joan Crawford) on haistanut muutoksen tuulet ja perustanut saluunan ja kasinon juuri odotettuun kohtaan. Kuitenkin postivaunu ryöstetään, mies kuolee ryöstössä ja sellainen tragedia laittaa pinnan alla möyrivät voimat irti ja niitä johtaa tapetun sisar Emma (Mercedes McCambridge). Soppaan sotkeutuu Johnny ‘Guitar’ Logan (Sterling Hayden), jolla on menneisyyttä Viennan kanssa.
Nicholas Rayn ohjaama western on ehkä feministiversio tyypillisestä länkkärirainasta, mutta se ei ole pelkästään sitä. Rooleja ei ole käännetty ympäri, sillä miesten rajuja tekoja yhä motivoivat naiset jotka osaavat olla vallanhimoisia, mustasukkaisia, rohkeasti johtavia ja kaunansa sokaisemia. Ja tietysti he myös ampuvat tappaakseen ja tappavat. Samoin miehet ovat riitaisia, hyväuskoisia ja väkivaltaisen pelkurimaisia, mutta he ovat myös leppymättömän uskollisia ja kykenevät toimimaan yhteistyössä kun heitä siihen patistetaan.
Sterling Hayden on nimiroolissa, mutta Johnny ei ole sankari. Hän on epämääräinen vaeltelija ei mistään ja vaikka hänen matkansa päätyy elokuvan alkaessa on hän yhtä mysteeri. Pienillä vihjeillä kuitenkin tulee ilmi se että hän on raaka ja väkivaltainen tappaja jolla on kuitenkin kykyä ja halua rakastaa.
Todellisena sankarittarena loistaa Joan Crawford silkalla leppymättömyydellä. Vienna omaa epämääräisen menneisyyden mihin Johnny liittyy ja nykyisyydessä on Dancin’ Kid (Scott Brady), joten hänellä on varaa valita ja hänellä on älykkyyttä ja karismaa. Teräksinen ryhti, pälyilemätön katse, uhkaavan tumma vaatetus ja pistoolia värähtämättä pitävä käsi kertovat että kyseessä on kova ja voimakas nainen. Sellainen joka selviytyy mistä tahansa tragediasta mikä hänen eteensä tulee ja jatkaa eteenpäin. Lyhyesti sanoen Crawfordilla on voimaa ja karismaa jyrätä melkein kaksi metriä pitkä yrmynaama äijä kiltisti tottelemaan.
Scott Brady taustalla lymyilevän kolmiodraaman yhtenä kärkenä toimittaa varsin näkymättömän suorituksena ‘sinä toisena’ ja siitä tiedosta huolimatta hänkään ei luovuta.
Mercedes McCambridge on silkkaa vihaa. Ilkeän, katkeran ja mustasukkaisen naisrähjän rooli huokuu vihaa kuin hikoileva dynamiitti, mutta tämä kauna ajaa hänet olemaan määrätietoinen, rohkea ja höyryjyräävä johtaja.
Tarina on yksinkertainen tapahtumissaan, mutta hyvä ohjaus ja erinomaista parempi näyttelijätyö (mikä sai vihaa kulissien takaa) antaa henkilöihin uskottavuutta. Yksikään hahmo ei ole tarpeeton ja Crawfordin ja McCambridgen välistä vihaa ei voi sanoin kuvailla – sen voi vain nähdä, mutta tietyt tyylivalinnat nipistävät elokuvan tehokkuutta. Joka tapauksessa Johnny kantaa kitaraa, rakastaa voimakasta ja tärkeää naista jolla on valtaa jota uhkaa vanha elämäntapa ja kuten [movie]Huuliharppukostaja[/movie] hän ei rakasta samaa naista yksin, mutta se ei häntä estä olemasta sankari kun sitä vaaditaan häneltä. Peggy Leen laulama haikea teema on kruunu kokonaisuudelle, mikä ei pääse loistoteosten joukkoon, mutta hyvin lähelle sitä.
[I]”Play it again, Johnny Guitar…”[/I]
