“[I]Sometimes dead is better.[/I] ”
Louis Creed (Dale Midkiff) on lääkäri. Hänen onnelliseen perheeseen kuuluu vaimo Rachel (Denise Crosby), tytär Ellie (Blaze Berdahl), poika Gage (Miko Hughes) ja kissa. Hän muuttaa Maineen yliopiston lääkäriksi ja siinä samalla ystävystyy tien toisella puolella asuvan Jud Crandallin (Fred Gwynne) kanssa. Judin avulla Creedin perhe tulee tutuksi lähistöllä olevan lemmikkejen hautuumaan kanssa. Ensimmäinen merkki tulevasta on rekan murjoman Victor Pascow’n (Brad Greenquist) ilmaantuminen Louisin uneen ja hän varoittaa rajasta mitä ei pidä ylittää. Valitettavasti Jud näyttää Louisille lemmikkejen hautuumaan tuolla puolella olevan micmacien hautuumaan, jolla on suuri voima. Paikka osoittaa voimansa, mutta kun perhetragedia iskee Louisin takaraivoon rekan voimalla tulee suuri kiusaus käyttää toimivaksi osoittautunutta ratkaisua uudelleen – jopa mahdolliset seuraukset tietäen ja hinta minkä Louis maksaa on kaikki.
Kauhukirjallisuuden varajeesus Stephen Kingin tarinoista on tehty [U]paljon[/U] sovituksia. [I]Uinu, uinu lemmikkini[/I] on maestron itsensä sovittama ja taidokkaalla otteella King siirtää romaanin kauhistuttavuuden valkokankaalle ja jättää pois vain muutamia tekijöitä ja kohtauksia, jotka eivät kovinkaan hyvin olisi elokuvaan mahtuneet. Ohjauksesta vastaava Mary Lambert myös pääsee revittelemään Mainen ankeissa metsämaisemissa, sillä lämmin alku muuttuu tasaisesti, mutta varmasti mielen rusentavaksi kuoleman ja kauhun letkajenkaksi. Omituinen ilmiö saa yllättävää uhkaavuutta Timmy Batermanista (Peter Stader) joka tuli takaisin jo käytetyllä tavalla. Tekninen toteutus on täysin riittävä ja ironisesti kaikista irvokkaimmat ilmestykset ovat kaikista ystävällisimpiä Louisia kohtaan.
Dale Midkiff pääroolissa ei ole mikään karismajärkäle, mutta koska tarkoitus on luoda pääasiassa anonyymi perhe ei sitä voi pitää rampauttavana heikkoutena. Onneksi hän saa aikaan vakuuttavan ja asteittaisen romahduksen vakavasta ja järkevästä lääkäristä takkuuntuneeksi raunioksi joka toistaa itse aiheuttamaansa tragediaa kuin mieletön automaatti. Fred Gwynne tuo arvovaltaa Judina hänen matala, lempeä äänensä kertoo epämiellyttävän muiston.
Tunnelma on siis erittäin tiivis. Kauhutunnelmaa rakennetaan hiljalleen, mieltä rapauttava tilanne viedään ehdottomaan loppuun asti ja huumoria ei takuulla ole. Itse asiassa ainoa helpottava piirre tulee vasta lopputekstien myötä, sillä nimikappaleen esittää Ramones, mikä napakasti iskee elokuvan irti katsojasta ja se on hyvä. Lyhyesti sanoen [I]Uinu, uinu lemmikkini[/I] on erittäin onnistunut kauhuelokuva, sillä se on erittäin pelottava. Lisäksi se on onnistuneimpia sovituksia Kingin tarinoista, mutta sen voi selittää kirjailijan itsensä sovituksella.
