Christy Brown (Daniel Day-Lewis) oli vakavasti CP-vammainen. Hänen ainoa toimiva ulokkeensa oli vasen jalka, mutta se ei estänyt häntä luomasta uraa kirjailijana, runoilijana ja maalarina. Köyhän ja luonnollisesti monilapsisen irlantilaisperheen poikaa luultiin aluksi heikkolahjaiseksi, mutta silkalla sisulla hän osoitti todellisen älykkyytensä ja vielä kuntoutuksen avulla oppii puhumaan, mutta säkenöivä äly rampaan ruumiiseen vangittuna ei ole pelkkä siunaus.
Jos elokuvan päähenkilö on vakavasti vammainen sortuu elokuva helposti hyssyttelyyn tai kaunistelemaan. Jim Sheridanin ohjaama kuvaus Christy Brownin elämästä ei sorru kumpaankaan syntiin. Sävy on kaunistelemattoman realistinen ja sama karu, mutta ehdottoman rehellinen tyyli hallitsee elokuvan ulkoasua. Juoni on ehkä hieman latteaa elämisen draamaa, mutta mukana on puhtaan maagisia hetkiä eikä päähenkilökään ole mikään hyveellinen puhtauden ruumiillistuma.
Daniel Day-Lewisin roolisuoritus on selitys sille miksi vammaisrooli on parhaimmillaan palkintomagneetti. Hänen suorituksensa huokuu rajoituksensa murtavan ihmisen itsepintaisuutta, oman kyvykkyytensä tiedostavan taiteilijan ylimielisyyttä, yksinäisyyden epätoivoisuutta, turhautunutta raivoa ja silkkaa inhimillisyyttä. Day-Lewisin suoritus on jokaisen palkinnon arvoinen, mutta Hugh O’Conor nuorena Christynä ei jää yhtään sen heikommaksi suoritujaksi nuorena Christynä, sillä yksi elokuvan voimakkaimmista hetkistä on hänen nuorilla harteillaan.
Brenda Fricker Christyn sitkeänä äitinä on erinomainen ja Ray McAnally hänen karheana, mutta loppujen lopuksi hyväntahtoisena isänään on yhtä toimiva valinta. Henkilögalleria on alusta loppuun erittäin realistinen.
Mitään suuria vertauskuvia ei mukana ole ja juonikin on hieman jähmeä, mutta henkilökuvaus on loistavaa työtä ja Daniel Day-Lewis vielä loistavampi pääroolissaan.
