Robin Hardyn ja Anthony Shafferin (käsikirjoitus) yhteisvoimin luoma The Wicker Man on aika varmuudella parhaimpia elokuvia mitä on tullut katsottua. Kahden täysin erilaisten elämänkatsomuskunnan kohtaaminen tarjoaa oivat puitteet kauhulle, vaikka mitään perinteistä kauhuelokuvaa on turha odottaa. Tässä nimenomaisessa teoksessa kauhu ei nimittäin kumpua mistään ulkokohtaisesta tai tavanomaisesta tekijästä, vaan puhtaasti siitä epätietoisuuden tunteesta, jota katsoja joutuu elokuvan päähenkilön rinnalla kokemaan. The Wicker Man ei ole ensinkään erityisen painostava tai tarkoituksellisesti sykettä kohottava filmi. Ainakin suurimman osan ajasta pumppu toimii rauhallisemmalla rytmillä kuin normaalia kauhuelokuvaa katsottaessa, mutta toisin kuin jotkut saattavat luulla, se ei missään nimessä ole huonon kauhuelokuvan merkki. Minimaalisella budjetilla tehty ja täysin vailla mitään teennäisiä tehokeinoja tai typeryyksiä, The Wicker Man on erittäin rehellinen ja intellektuelli kauhuelokuva. Jännite virittyy hitaasti ja arvaamattomasti aina infernaaliseen finaaliin, jossa hölmistynyt katsoja tuntee itsensä kuvainnollisesti sanottuna ristiinnaulituksi.
Elokuvan päähenkilö, vankkamoraalinen ja vakaumuksellinen kristitty skottipoliisi Neil Howie (Woodward) saapuu mystiselle saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamista. Saaren asukkien vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä huolimatta tutkimus ei tunnu etenevän toivotulla tavalla, sillä asukkaat väittävät, että koko tyttöä ei edes ole olemassa. Pian luonteeltaan kireä ja elämänopiltaan konservatiivinen Howie huomaa, ettei hän olekaan tekemisissä aivan keiden ihmisten kanssa tahansa, vaan kokonaisen pakanallisen yhteisön. Tavattuaan heidän johtajan, lordi Summerislen (Lee), ja keskusteltuaan tämän kanssa hän saa kauhistuksekseen huomata, etteivät hänen itsestäänselvyytenä pitämään arvot ja kristilliset käsitykset elämästä päde edes kaikkialla kotimaassaan. Howie päättää pistää lopun saarelaisten primitiiviselle kulttitoiminnalle, mutta kohtaakin mitä järkyttävimmän asian.
Hardy, Shaffer ja muu tuotantotiimi ovat todellakin luoneet omanlaisensa kulttielokuvan, jossa riittää pohdiskeltavaa lukemattomille katselukerroille. Christopher Lee on jälkikäteen luonnehtinut käsikirjoitusta parhaaksi lukemakseen ja muutenkin rooli on ollut yksi hänen mieluisimmista, mitä en yhtään ihmettelekään. Rooli on erittäin onnistuneesti käsikirjoitettu ja vaikka hänellä onkin verraten vähän ruutuaikaa, niin Summerisle on hahmona ikimuistoinen. Ei missään nimessä pidä kuitenkaan unohtaa itse Edward Woodwardia, jonka arkkityyppimäisen rehellinen roolihahmo on onnistunut siinä missä Leenkin.
Yksi huomionarvoisimmista seikoista on Paul Giovannin kekseliäs ja mieleenpainuva folk-painotteinen soundtrack. Se paitsi sopii erittäin hyvin elokuvan yleisilmeeseen ja tunnelmaan, mutta kuvastaa mainiosti myös aikansa vapaata hippikulttuuria. Hippimäisyyttä kuvallisella puolella korostaa henkilögallerian vilpitön suhtautuminen luontoon sekä luomakuntaan; ihmisen elämä on vain yksi pieni vaihe loputonta elämänsykliä hengettömän ja hengellisen välillä. Naturalististen näkemysten lisäksi elokuva kirvoittaa paljon pohtimisen arvoisia kysymyksiä niin uskosta, kuin ihmisyydestä yleensä.
Teos on aikoinaan joutunut kokemaan vääryyttä vähän liiaksikin. Studiopomot haukkuivat sen roskaksi ja muutenkin elokuvan nähneet jakautuivat kahteen eri kuppikuntaan, vihaajiin ja rakastajiin. Filmin alkuperäisprintti hukattiin, eikä sitä ole koskaan esitetty alkuperäisessä muodossaan (arviolta n. 110 minuttia). Pisin leikkaus lienee edelleen se 99 minuutin versio, jota suosittelisin kaikille kyseisestä elokuvasta pitäville. Siinä on monia loistokkaita kohtauksia, jotka uupuvat esimerkiksi tästä useimmin nähdystä 84 minuutin versiosta. On aika harmillista, että tämä elokuva ei ole vielä saanut suomijulkaisua, joka olisi ollut suotuisaa kyhäillä jo aikoja sitten. Viime torstainahan tämä tuli telkkarista, mikä on tietysti hieno juttu moneltakin kantilta. Elokuvan nälkäisimmät ystävät hankkivat itselleen esimerkiksi brittijulkaisun, josta valitettavasti puuttuu tekstit kokonaan, mutta on kuitenkin teknillisesti ja ekstroiltaan erittäin mojova paketti (mm. puolituntinen dokumentti ja haastattelu, näyttelijöiden ja ohjaajan kommenttiraita, pidennetty 99 minuutin versio elokuvasta sekä muita mukavuuksia).
Lyhyesti ja ytimekkäästi: mestariteos. Älä ohita.
nimimerkki: Low Rider
