90-luvun paras kauhuleffa on varmastikkin Clive Barkerin kirjaan perustuva synkkä ja ahdistava Candyman, joka ei kerro nimestään huolimatta namusedästä, vaan ihan toisenlaisesta sedästä.
Candyman on urbaani legenda, hahmo josta puhutaan ja jota pelätään synkillä slummeilla. Tarun mukaan, jos Candymanin nimen sanoo 5 kertaa peilin edessä, herra saapuu paikalla ja pistää koukullaan veret seinille. Kun katsojille tulee selväksi, ettei tämä ole pelkkää tarua, siirrytään koululle, jossa aktiivinen naistutkija rupeaa tutkimaan slummi seutujen kummajaisia. Nainen kuulee tarinoita, miehestä joka hallitsee ötököitä ja jolla on koukku kätensä tilalla. Nainen ei tietenkään usko moistaa soopaa, ennen kuin Candyman rupeaa piinaamaan naisen elämää ja terveyttä.
Candyman on älykäs kauhuleffa, joka perustuu Kingin ohella tärkeimpään kauhu kirjailija Clive Barkerin romaaniin. Candyman ei ole perinteistä teinikauhu paskaa, vaan erittäin synkkää ja ahdistavaa kauhua. Leffan hahmot ovat hyvin keksittyjä ja kirjoitettuja. Juoni on ovela ja Bernard Rosen ohjauskin toimii tarpeeksi kauhistuttavasti.
Leffan koukku (heh) onkin itse nimikkohahmo Candyman, jossa on samanlaista kauhistattavuutta, kuin esim. 80-luvun tappajissa: Myers ja Freddy. Candyman on kuitenkin enemmän mystinen hahmo, urbaani legenda, joka osaa omituisia temppuja ja hallitsee kaikenmaailman satiaisia. Candyman ei myöskään (onneksi) käytä mitään typerää naamaria.
Candyman on omaperäinen ja hyvä kauhuleffa, jossa on pointit kohdallaan. Kiintoisa tappaja, hyvä juoni, hyvät näyttelijät, hyvä ohjaus. Loppu on myös mahtava ja siitä herääkin kysymys, mitä tapahtui jatko-osissa joita en ole nähnyt.
nimimerkki: Criiticco
