Bernardo Bertoluccin leffoja en ollut ennen katsastanutkaan. Kehuttu niitä ainakin on ja jonkinmoista kohuakin ne ovat ehtineet herättämään, niinpä katsoin enemmän kuin aiheelliseksi katsastaa joku hepun ohjaama elokuva. Onneksi on paikka nimeltä kirjasto, joka antoi minulle mahdollisuuden tähän tilaisuuteen. Siellä nimittäin lojui leffa nimeltä 1900, joka osoittautui Bertoluccin työksi. Pituutta leffalla on noin viisi tuntia, mikä kuulosti aika karmivalta, mutta tekijätiimi kuulosti sen verran lupaavalta, että olisi ollut erittäin paheksuttavaa jättää pläjäys vain sinne hyllylle pölyttymään.
En tullut katumaan tekemisiäni yhtään, sillä kyseessähän oli rajulla tavalla kaunis taideteos, joka ehti herättämään kestonsa ajan vaikka minkälaisia tunteita. Minusta tämä on jopa jostain syystä saanut aika vähän huomiotakin osaksensa, vaikka De Niron kaltaisia tähtiä näyttelijäkaartiin kuuluukin. Lopputekstien aikana tajusin, että nyt olin nähnyt jotain todella upeata, mikä on varmasti hyvän leffan merkki. Hirmuisesta pituudesta johtuen tuli homma katsottua kahteen osaan (eihän tämä edes mahtunut yhdelle videokasetillekaan), mutta ajasta huolimatta elokuva onnistuu käyttämään jokaista minuuttia oikein, eikä ryhdy ylipitkäksi paikallaan junnaamiseksi, mikä on myös todella hyvän elokuvan merkki.
Elokuva alkaa vuodelta 1945 tapahtumapaikkana Italia ja maaseutu. Alku alkaa hieman sekavasti ja väkivaltaisesti, mutta sen jälkeen mennään monta vuotta aikaisempaan aikaan. Silloin syntyy samalle maatilalle kaksi poikaa samoihin aikoihin. Toinen heistä on Alfredo Berlinghieri (De Niro), joka syntyy rikkaan maanomistajan (Burt Lancaster) perheeseen. Olmo (Depardieu) syntyy köyhempään väkeen, Dalcojen sukuun, jotka viljelevät Berlinghierien maata. Pojat tutustuvat toisiinsa erään tapahtuman jälkeen. He ovat eri yhteiskuntaluokista, mutta jatkavat silti ystävyyttään vielä vanhempinakin. Olmosta tulee kiivas sekä ahkera kommunisti ja Alfredosta puolestaan tilan isäntä. Kaverukset kokevat eri tavalla maailman sodat ja joutuvat kokemaan eri tavalla kurjia asioita. Leffan pääpahiksena heiluu vielä Donald Sutherlandin esittämä Alfredon perheen palveluksissa oleva viljelyjä johtava fasisti nimeltä Attila. 1900-luvun kieroiluiden ja juonittelujen keskellä Alfredon ja Olmon välinen ystävyys joutuu kovalle koetukselle.
Jos sinä hyvä lukija kutsut itseäsi leffafriikiksi, jonka elämä pyörii suurimmaksi osaksi elokuvien ympärillä, niin siinä tapauksessa minä suosittelen tätä todella lämpimästi. Tämä on esimerkki loistavasta elokuvatyöskentelystä, jossa jokaista elementtiä osataan hyödyntää oikein. Raskaasta aiheestaan huolimatta leffa ei jää saarnaamaan liikaa, vaan kulkee vaivatta eteenpäin.
Mistään lapsille suunnatusta satutuokiosta ei ole missään nimessä kyse, sillä välillä leffa on niin väkevä, että minuakin heikotti. Väkevyyttä lisää väkivaltaiset kohtaukset sekä julmuus, joka varsinkin minua kauhistutti. Mukana on myös muutama seksuaalinen kohtaus (eikös Bertolucci olekin näistä tunnettu?), mitkä eivät sovellu perheen pienemmille. Lapset siis pois ruudun edestä, mutta muille persoonille (varsinkin leffafriikeille, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin) suosittelen tätä kuitenkin suurella sydämellä. Katsojalta vaaditaan kuitenkin paljon, eikä elokuva suostu päästämään töllöttäjäänsä vähällä, vaan paljon aivotyöskentelyä ja jopa henkistä kestämistä tarvitaan enemmän kuin kourallinen.
Nyt en yhtään ihmettele, että miksi Bertolucci on niin kehuttu ohjaaja. Äijähän on haka, siis aivan loistava ohjaaja (ainakin tämän leffan perusteella). Myös käsikirjoitusta mies on ollut mukana vääntämässä ja sielläkin puolella leffaa ollaan onnistuttu. Leffan musiikit ovat myös sen verran hienoa kuunneltavaa, että pisteitä tulee sillekin puolelle. Eipä ole tuo äskeinen asia ihme, sillä niiden sävellyksestä vastaa itse Ennio Morricone, joka on tunnettu hienoista sävelmistään.
Gérard Depardieu ei petä, enkä näin hyvää suoritusta ole äijältä nähnytkään, mutta ei kuitenkaan petä Robertikaan. Kyseessä on molemmilta tyypeiltä loistavaa kameran edessä työskentelyä, vaikka ei De Niron ihan parhaimmaksi suoritukseksi tästä olekaan (mutta ei tämä todellakaan ole herraa huonoimmillaan). Yleensä inhottava Donald Sutherland on tälläkin kertaa inhottava, mutta hyvässä mielessä. Hän on kerännyt kaiken inhottavuutensa esittäessään kaameaa pahista, joka ei saa katsojalta minkäänlaista sympatiaa. Tuosta hyvästä roolisuorituksesta huolimatta ei Donald saanut nimeänsä pois minun ällönimet-listalta. Kuitenkin hyvä yritys Donald! Vielä erikoismaininnat Burt Lancasterille ja Sterling Haydenille pienistä, mutta vahvoista isärooleistaan. Varsinkin Hayden Dalcon suvun päämiehenä vakuutti minut täysin. Pojonpoikaista lähtee siis myös näyttelijäosastolle.
Kehuja tulee nyt paljon, mutta silti minä en pitänyt siitä ihan kaikesta mitä tämä leffa tarjosi, mutta kuitenkin minulta lähtee täydet pojot. Jos olisi mahdollisuus antaa 4 ja 3/4 tykinlaukausta, niin sellaiset antaisin, mutta kun ei ole, niin joudun erittäin pahaan pulaan. Kallistun silti lopulta viiteen pisteeseen, sillä sen verran kovaa tämä iski, että harva muu pläjäys sellaiseen tunne-elämykseen on pystynyt. Tämä ei vaan mitenkään voi olla vaikuttamatta katsojaansa. Kun ajattelee alun lapsuusmuisteluista hienoon loppukohtaukseen, niin ei tule mieleen muuta arvosanaa kuin viisi viidestä. Kaikin puolin hieno historiallinen melodraama.
Lopuksi vielä kiitän teitä hyvät lukijat, jotka jaksoivat lukea tämän tykityksen loppuun. Pituutta tällä on aika paljon, mutta kun suhtautatte sen 1900-leffan pituuteen, niin toivottavasti hyväksytte asian.
