Jos oma lapsi katoaa, niin kyllähän se riipaisee rinnasta. Entäpä jos lapsi vielä löytyy vuosien päästä, mutta ei enää tunne oikeita lähimmäisiään. Ei liene väärin sanoa tuskan ja itseinhon olevan silloin syvä kuin meri. Belgialaisohjaaja Ulu Grosbardin draama kertoo nimenomaan tästä.
Harmi vain, että leffa kertoo sen juuri siten, miten 99% katsojista olettaa tarinan menevänkin. 41-vuotias Michelle Pfeiffer kulkee itku kurkussa ja talloo suhdettaan Treat Williamsin esittämään mieheen. Kaksi jäljelle jäänyttä lapsukaista toljottavat sivussa, että mitenkä tässä näin kävi.
Whoopi Goldberg löytyy liian usein näistä pienen budjetin teeveeleffamaisista pätkistä ja tällä kertaa Whoopi on lesbo poliisikomentaja, jonka empaattisuudella ei ole rajoja. Tarviiko muuta sanoakaan? Jonathan Jackson riehuu kadonneen Benin vuoksi teininä ja hankkiutuu ongelmiin jatkuvasti.
Eli jos haluaa nähdä surusta kertovan elokuvan, joka ei raaski lopettaa kaikkea kovin kaihoisasti, ja joka etenee kaikkein kaavamaisimmalla tavalla, on Syvä kuin meri lähes ok kertakäyttöpakkaus. Enempään siinä ei ole rahkeita: surullisesta aiheesta ei saada irti läheskään tarpeeksi. Kiteytettynä se on esimerkki televisiokanavien täyteohjelmistosta, jolla voi täyttää tyhjiä ohjelmapaikkoja. Ja huijata ihmisiä töllön ääreen.
