Mikä saa miehen muuttamaan arvonsa ja maailmankuvansa? Monet tuudittautuvat wanhaan ja turvalliseen ratkaisuun, eli mennään massan mukana, mutta kun sattuu jotain selittämättömällä tavalla järkyttävää, niin ollaan pahojen kysymysten edessä. Tällaiseen tilanteeseen joutuu Paul Kersey(Charles Bronson). Elokuvan alkaessa näemme onnellisen miehen, naimisissa ja nauttii selvästikin elämästään. Samalla hän ei kuitenkaan huku omaan pieneen pesäkoloonsa, vaan puhuu myös yhteiskunnan halveksittujen(Lue = köyhien) puolesta. Tämä kaikki kuitenkin murskaantuu, kun joukko huligaaneja hyökkää Kellopeli Appelsiinin hengessä Kerseyn kotiin murhaten tämän vaimon, ja raiskaten tyttären. Murtuneena miehenä Kersey, vannoutunut pasifisti ja liberaali, aloittaa itsetutkiskelun, mikä ei johda enempää tai vähempää, kuin satunnaisten pikkunilkkien ampumiseen kaduilla. Rock on, Charlie!
Kyseessä on siis ehkäpä kaikkein tunnetuin Bronson – leffa, heti Huuliharppukostajan jälkeen, enkä voi yhtään ihmetellä. Lisäksi, että Väkivallan Vihollinen tarjoaa kovan pähkinän pureskeltavaksi, se myös hurmaa synkillä kaupunkimaisemmilla, ja tietenkin Bronsonin synkemmällä vastauksella vääryyteen, mitä hän on kokenut. Hahmo Kersey kehittyy ihmisenä koko elokuvan ajan, täysin samalla tavalla kuten kuka tahansa meistä voisi vastaavassa tilanteessa. Näinpä ei kukaan, ei yksinkertaisesti kukaan, voi tuntea pienintäkään paheksunnan värinää rintakehässään, kun Kersey, täysissä järjen voimissa murhaa satunnaisesti valittuja ihmisiä. Sanottavan arvoista lienee ettei vaimon murhanneita saatu koskaan kiinni.
Mutta eihän se olekaan edes koko jutun pointti. Asteikolla yhdestä kymmeneen Kerseyn tekojen tarkoitus palauttaa järjestys kadulle on noin seiskan tai kahdeksan luokkaa. Loppu on pelkkää kostoniloa ja murhaamisen tuoman nautinnon hakua. Kun toinen osa sarjasta selvästi painuu jälkimmäisen motiivin puolelle jo häiritsevissä määrin, niin ensimmäinen Väkivallan Vihollinen esittää vakavissaan, että vain asein varustetut kansalaiset voivat palauttaa järjestyksen kaduille. Ei valtio, ei poliisi, vaan kansalaiset. Valitettavasti tämä ei onnistu, koska suurin osa Yhdysvaltojen väestöstä on pehmeitä puhuvia hienostopieruja. Voitteko kuvitella? Näinpä jää Kerseyn tehtäväksi palauttaa sairas nyky-yhteiskunta 100 vuotta taakse päin, kun yksiulotteinen ja mielivaltainen oikeudentaju vallitsi villissä lännessä.
Lisäksi, että Väkivallan Vihollinen näyttää miten asioiden pitäisi todella olla, se myös onnistuu verrattoman hyvin elokuvallisesti. Bronsonilta nyt ei kukaan 6,4 miljardista Telluksen ihmisestä voisi pyytääkään muuta, kuin olla oma hurmaava itsensä. Joka kerta kun hän lähettää ryöstäjän luojansa luokse sanomatta mitään, kokee katsoja pienen Wau-elämyksen. Osaltaan tämä fiilis menee myös asiansa osaavan ohjaajan, Michael Winnerin, sekä säveltäjä Herbie Hancockin piikkiin. Nämä kaksi miestä luovat juuri sellaiseen ilmapiirin joka ikiseen kohtaukseen, kuin on tarkoituskin. Kun tähän vielä lisätään shokeeraavuudessaan ja kiihkeydessään Kellopeli Appelsiinin, sekä Olkikoirien rinnalle nouseva murha/raiskauskohtaus, niin kyseessähän on selvästikin klassikko.
