Mykkäelokuvan ihanaiseen kulta-aikaan Hollywood-klassikoiden kansainvälinen levitys yli kielirajojen oli helppoa kuin heinänteko, tarvitsihan teoksesta kuin teoksesta vain korvata valmiit välitekstit toisilla yleisön tarpeiden mukaan. Äänielokuvan alkuvuosina ongelmaksi kuitenkin muodostui uuden tekniikan mukaisten vakiintuneiden käytäntöjen puute, mikä toisaalta pakotti elokuvastudiot kehittämään mitä mielikuvituksellisempia ratkaisuja kielimuurien murtamiseksi. Yksi omituisimmista alkuaikojen kokeiluista oli kuvata yksittäiset elokuvat useammalla eri kielellä, mutta epäkäytännöllisestä ratkaisusta ymmärrettävästi luovuttiin jälkiäänityksen sekä tekstitysten myöhemmin yleistyessä.
Harvoista vanhan ajan kaksikielisistä kuriositeeteista Universalin espanjankielinen Dracula lienee tietystä kulttiasemastaankin huolimatta meidän aikanamme juhlituin ja tunnetuin lajissaan. Tiettävästi kahta elokuvaa kuvattiinkin samoissa lavasteissa vuorotyönä kellon ympäri eri työryhmien toimesta. Ilmeisesti työn sujuvoittamiseksi sekä kustannusten minimoinnin hengessä George Melfordin johtamalle latinoryhmälle annettiin pääsy Tod Browningin aiemmin päivällä työstämään materiaaliin, jolloin näillä olisi valmis esikuva omaansa varten. Melford ei kuitenkaan tyytynyt vain kopioimaan ohjaajakollegansa työjälkeä, vaan jopa korjaamaan ja täydentämään tämän omaansa jättämiä virheitä ja aukkoja. Melfordin Draculaa onkin monesti kehuttu jopa Browningin versiota onnistuneemmaksi.
Vaikka espanjankielinen näkemys noudattaakin uskollisesti Browningin klassikon asettamia suuntaviivoja, pystyy Melfordin versiosta helposti bongaamaan muutamia täydennyksiä jo aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien: Renfieldin matka Draculan linnaan sisältää enemmän dialogia, pikkuinen maalaiskylä tuntuu englanninkielistä vedosta kansoitetummalta, dramaattinen kamera-ajo heittää katsojan suoraan Draculan eteen alkuperäisen tönkön teatterin sijaan ja jopa Pablo Álvarez Rubiossa on tiettyä hermostunutta fyysistä läsnäoloa, joka jäänkylmästä ja itsevarmasta Dwight Fryesta puuttuu tyystin. Rubion hysteerisen mielipuolinen latino-Renfield onkin Fryen maanisesta Renfieldistä poiketen paitsi isäntänsä uskollinen kätyri, myös traaginen ja jopa makaaberilla tavalla koominen hahmo.
Tällaisen teoksen kohdalla olennaisin kysymys koskee luonnollisesti Bela Lugosin kaltaisen legendaarisen hahmon tuuraaja. Vanhan viittasankarin roolissa nähdään nykyisin yksinomaan kyseisestä roolistaan tunnettu Carlos Villarias, jonka ulkoasua ja karismaa voisi luonnehtia Lugosin sijaan eräänlaiseksi Leslie Nielsenin ja Christopher Leen vinhaksi välimuodoksi. Vampyyrin sijaan Lugosia huomattavasti pidemmän Villariasin olemus tuokin ennemmin mieleen jonkinlaisen eksentrisen vanhan miehen, joka vain sattuu juomaan nuorten neitojen verta sekä muuttumaan toisinaan kumiseksi lepakoksi. Tietty spontaani koomisuus tuo ilmeikkään ja suurisilmäisen miehen hahmoon roolissa vaadittua hermostuttavaa karmaa vähän samaan tapaan kuin pahalle Leslie Nielsenille [movie=1982]Creepshow[/movie]ssa.
Draculan poistuessa linnastaan alkavat samalla erottua selkeämmin espanjankielisten tekijöiden tekemät korjausliikkeet Browningin versioon. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon elokuvan päätähden lisääntynyt dialogi, jota Bela Lugosin huonon kielitaidon vuoksi jouduttiin alkuperäisestä tuntuvasti leikkaamaan. Kuvausmielessä espanjankielinen tekijätiimi kiinnitti selvästi samalla huomiota Browningin johtaman työryhmän kömpelöön tapaan kuvata teostaan kuin vuosikymmen aiemmin ilmestynyttä Hollywood-elokuvaa, nämä panostivatkin huomattavasti mainittua enemmän tarpeettoman etäisiksi ja tyhjiksi jäävien otosten sijaan intiimimpiin lähikuviin sekä jännittävämpiin sommitteluihin: Browningin näkemyksessä ihmiset usein vain seisoivat vierekkäin lausuen repliikkejään, mutta Melfordin versiossa hahmot voivat olla monipuolisemmin myös etu- ja taka-alalla tai uhkaavasti toistensa ympäröiminä.
Klassisen Browning-version suurimmat ongelmat koskivat kuitenkin sen kahta pientä sivujuonta, jotka eivät missään kohtaa saaneet johdonmukaista päätöstään. Kahdesta ensimmäinen on Draculan valtaan joutuneen Renfieldin tarina, jossa hahmo pyytää apua vampyyrinmetsästäjä Van Helsingiltä vapautuakseen vainoojansa kynsistä, mihin Van Helsing myös lupautuu. Browningin Draculassa Renfield yksinkertaisesti vain tapetaan pois ja unohdetaan, kun taas espanjankielinen Dracula päättyy katkeransuloiseen kuvaan Van Helsingistä Renfieldin ruumiin äärellä, ehkäpä rukoilemassa tämän maallisista kahleistaan vapautuneen sielun puolesta. Espanjankielisessä versiossa myös nähdään, mitä Renfield teki aiemmin säikäyttämälleen sisäkölle Browningin version tökerön leikkauksen sijaan.
Toinen sivujuonne koskee kuolleista noussutta Lucya, öisin maita ja mantuja aaveena vaeltavaa, vastasyntyneiden verta janoavaa pimeyden voimien vallassaan pitämää tyhjää ihmisenkuorta. Browningin versiossa pahan orjaksi muuttunut epäkuollut Lucy yksinkertaisesti unohdetaan, mutta latinoryhmä nimenomaisesti painottaa Van Helsingin kumppaneineen iskeneen puisen varstan Lucyn sydämeen vapauttaen tämän kuolemattoman sielun Draculan vallasta. Espanjankielinen versio onkin jonkin verran sisarteostaan väkivaltaisempi sekä avoimen eroottisempi, sillä latinoyleisön ei ilmeisesti ajateltu olevan vanhoillisemman amerikkalaisen vastineensa tavoin erityisen tiukkapipoista moisten muotoseikkojen suhteen.
Tuomioni latino-Draculasta onkin siis lyhyesti seuraava: Bela Lugosi saattaa olla viittamiehistä tunnetumpi sekä tämän tähdittämä alkuperäinen versio kahdesta monelle rakkain ja paras näkemys aiheestaan koskaan, mutta omasta mielestäni espanjankielinen versio samaisesta teoksesta pesee Lugosin tähdittämän kankean teatterimaisen filmatisoinnin koska tahansa ehkäpä muutoin kuin päätähtensä puolesta. Kun mukaan ynnätään vielä nippu sujuvampaan muotoon korjattuja tarinankerronnallisia ratkaisuja, hyvällä maulla oiottuja leikkauksen ja kuvauksen kömmähdyksiä sekä matkan varrella lisääntynyttä vihjailevaa seksuaalisuutta ja väkivaltaa, en näe minkäänlaista järjellistä syytä jättää Melfordin Draculaa katsomatta mikäli vanhan hyvän ajan Universal-kauhu vain sattuu olemaan vähänkään mieleen.
