Kuvia preeriasta. Tuuli puhaltaa. Vanhempi sheriffi Ed Tom Bell kertoo (V.O.) kuinka ennen vanhaan jotkut sheriffit eivät kantaneet asetta lainkaan mukanaan.
“Jim Scarborough’d never carried one; that’s the younger Jim. Gaston Boykins wouldn’t wear one up in Comanche County. I always liked to hear about the oldtimers. Never missed a chance to do so.”
Palkkamurhaaja ja sosiopaatti Anton Chigurh on kuristanut poliisin ja varastanut poliisiauton, pysäyttänyt toisen auton, pyytänyt kuljettajan ulos, ja osoittaa nyt happipullontapaiseen kytketyn letkun metallisella suukappaleella kuljettajan otsaa.
“Hold still, please…”
Hitsaaja Llewelyn Moss on metsästysretkellä, ja hieman ennen kuin hän löytää huumejengien välisen tulitaistelun jäljiltä vartioimattoman salkun täynnä 10 000 dollarin setelinippuja, hän tähtää kaurislaumaa kiväärillään, valiten yhden, sattumanvaraisesti.
“Hold still…
Shit.”
Mestariteos.
No Country for Old Men, eli Menetetty maa, on kerta kaikkiaan huikea elokuva niin käsikirjoituksellisesti (josta käy pitkälti kiittäminen Cormac McCarthyn samannimistä romaania) kuin audiovisuaalisestikin. Eipä kukaan ollut vielä ennen Coenin veljeksiä ymmärtänyt sovittaa yhteen sitä tekniikkaa jota nykypäivä tarjoilee siihen eeppiseen hiljaisuuteen, joka piilee vanhoissa 60-luvun westerneissä. Summana on yksi parhaista 2000-luvun elokuvista, nykywesterniksi puettu trilleri, trilleriksi puettu allegoria siitä mihin maailma on menossa ja mistä se on tulossa.
Päähenkilöitä on siis kolme. Llewelyn Moss (Josh Brolin), joka löytää huumeliigan rahasalkun ja päättää pitää sen, Anton Chigurh (Javier Bardem), jonka huumeliiga palkkaa murhaamaan Mossin, sekä sheriffi Ed Tom Bell (Tommy Lee Jones), joka seuraa miesten puuhia sivummalta, toimien elokuvan kertojana ja sen sieluna.
Näyttelytyö on niin hyvää että paikoittain tekisi mieli pillittää. Tommy Lee Jones vanhoja, kunnollisia aikoja muistelevana sheriffinä, viisi tähteä, Josh Brolin käsistään taitavana ja äärimmäisen sinnikkäänä tosimiehenä, viisi tähteä, ja Javier Bardem psykopaattisena tappajana erikoisine levollisine hymyineen, viisi tähteä. Mielestäni Brolin ja Lee Jones jäivät aikanaan hieman Bardemin varjoon tunnustuksia jaellessa, joten antakaamme nyt kaikki yhdessä noille upean vähäeleisille roolisuorituksille aplodit jälkikäteen. Erityismaininnan ansaitsevat myös ehdottomasti Woody Harrelson sekä Kelly MacDonald sivuosistaan.
“The coin don’t have no say. It’s just you.”
“Well, I got here the same way the coin did.”
Eräs No Country for Old Menin parhaita oivalluksia on sen soundtrack: sitä ei käytännössä ole olemassa. Leffa ei lopputekstiensä lisäksi tarjoile juuri muita kohtia, joissa musiikkia esiintyisi. Elokuvalle erittäin harvinaista, puhumattakaan trilleristä. Tämä luo suorastaan lumoavan tunnelman leffaan, ja kaikki huomio keskittyy siihen mitä näyttelijät tekevät ruudulla/kankaalla.
Ja mitäkö he sitten tekevät? No, milloin mitäkin, mutta on erittäin huomionarvoista, että sahasivat he sitten haulikon piippua lyhyemmäksi, desinfioivat ampumahaavoja tai rakensivat härpättimiä vaatetangosta ja -ripustimista, tietävät he jokaisessa tapauksessa aina tarkalleen, mitä tekevät. Tämä antaa aivan uskomattoman imun elokuvaan. Kun henkilöhahmolla on jatkuvasti suunnitelma, ja hän tietää kuinka se toteutetaan, on sen seuraaminen kaikessa hiljaisuudessa paaaaaljon mielenkiintoisempaa kuin jonkin elektropopin tahtiin tykittävän actionfiguurisäheltäjän katseleminen. Leffa toimii siis esteettisesti moitteettomasti, ja lisäksi siihen on kiedottu uskomattoman hieno tunnelma. Jotain hyvin Hemingwaymäistä, etten jopa sanoisi.
Ja tästä käy tietenkin ennen kaikkea kiittäminen Joel ja Ethan Coenia. Ohjaus on enemmän kuin jetsulleen oikeilla kierteillä, ja Oscar meni oikeaan osoitteeseen. Esteettinen silmä on kerännyt nappivalintoja maisema toisensa jälkeen linssiin, ja homma pelittää kutakuinkin täydellisesti. Miltei totaalista ajan, tilan ja paikan hallintaa, ja tämä ohjaajien vankka ote tekee juuri sen atmosfäärin jossa näyttelijät tietävät mitä tekevät ja jota on niin mukavaa katsella.
“You know, I counted the floors to this building from the street.”
“And?”
“There’s one missing.”
“We’ll look into it.”
Coenin veljesten leffoista ei tunnetusti huumoria puutu. Joskus sitä on liikaakin ja se on melko groteskia, vaan ei No Country for Old Menissa. Toki Coenien kässäri pohjaa vahvasti alkuperäiskirjaan, joka pitkälti asettelee elokuvan surullisen pohjavireen kohdilleen, ja pitää Coenien mahdolliset liioittelut kurissa. Mutta, sattumaa tai ei, huumoria on mielestäni juuri sopivasti. Dialogi onkin kaikessa vähäeleisyydessään elokuvan suola, ja se täydentää (tekisi mieli sanoa) ihanalla tavalla kuvien ja tilanteiden tuomaa mielikuvaa ja tunnelmaa.
Jotta juonesta ymmärtäisi tarkemmin sen vertauskuvallisen aspektin, täytyy hieman tarkastella elokuvan tarinallista rakennetta. Yleensä elokuvissa päähenkilöllä ja miksei muillakin henkilöillä on jonkinlainen kehityskaari. No Country for Old Menissa tällaista kaarta ei ole. Tapahtumakaari on tottakai, mutta kehityskaarta ei. Tämä asettaa henkilöhahmot jo itsessäänkin ikään kuin muuttumattomiksi, vertauskuviksi joistakin ideologioista. Ja kun näitä järkkymättömiä ideologioita liikutellaan Coen-maisesti tilanteesta toiseen, päästään siihen varsinaiseen elokuvan herkkuun.
Tässä piilee myös tietenkin aina se vaara, että hahmoista tulee yksiulotteisia ja karikatyyrimäisiä, mutta No Country for Old Menissä tämä on kuitenkin vältetty, pitkälti visuaalisen kerronnan avulla. Elokuva toimii hyvin eri tavoin kuin suurin osa muita elokuvia. Se on hieman kuin jokin Roald Dahlin novelli, jossa päähenkilö saa jonkin päähänpinttymän, jota tämä alkaa seurata, ja vaikka tiedämmekin ettei se pääty hyvin, haluamme silti, tai ehkäpä juuri siksi, lukea sen.
Mistä elokuvassa sitten on kyse? Mikä on se allegoria jota se palvelee? Mikä on kolikon heittämisen tarkoitus (ja missä kohdissa Anton Chigurh suostuu ylipäätään sitä heittämään), sattuman ja kohtalon käsitteiden välillä taiteilu? Entäpä huumejengien taistelussa kuollut koira, jonka ohi mennessään jokaisella tuntuu olevan jotakin sanottavaa? Tai pimeän television ruudusta heijastuva siluetti? Tai sheriffin kuvailema uni ja siitä herääminen?
Se pitää jokaisen tietenkin itse puntaroida ja päättää. Meikäläinen antaa joka tapauksessa täydet viisi tähteä ja 2000-luvun paras trilleri -statuksen.
“Lotta people come in here without any clothes on?”
“No sir, it’s unusual.”
