Very well, initializing your request… bzzzzzz…
SOMETHING NEW HAS BEEN ADDED.
Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Näin kirjoitti Leo Tolstoi romaaninsa Anna Karenina johdannossa, mutta silläpä ei olekaan tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Alex Garlandin, tuon aikamme brittiläisen elokuvan Timo T. A. Mikkosen tuottama Ex Machina on tarina ja periaatteessa hyvinkin uskottava skenaario tekoälyn kehityksestä sekä keinotekoisen ihmisen astumisesta Masahiro Morin lanseeraaman “uncanny valleyn” tälle puolen. Garland on kertonut saaneensa elokuvaansa inspiraation jo poikasena kokeiltuaan osaamistaan koodaamisen saralla ja huomanneensa, kuinka inhimilliseltä ohjelmoitu tekstipohjainen tekoäly voikaan tuntua. Ex Machinan ilmestymisen aikaan The Guardianille antamassaan haastattelussa Garland tähdensikin luonnontieteiden antavan mielestään erinomaisen pohjan ihmismieltä askarruttavien teemojen taiteelliseen käsittelyyn: “Solumme, historiamme, tulevaisuutemme, paikkamme universumissa – – se on minun mielestäni runoutta”, Garland totesi.
Ex Machinan alussa Domhnall Gleesonin esittämä koodari voittaa viikon loman hakukonejätti Blue Bookin omituisen, kaljua Rasputinia muistuttavan johtajan (Oscar Isaac) syrjäisessä metsähuvilassa. Paikan päällä hullu kybermunkki kertoo hämmentyneelle vierailijalleen kehittämästään testivaiheessa olevasta naisrobotista sekä tämän edistyksellisestä tekoälystä, jonka kerrotaan läpäisseen yksinkertaisemman version Turingin testistä. Jumalkompleksistaan yhä enemmän juopuvan narsistisen tohtori Frankensteinin ja tämän luomusten keskelle klaustrofobiseen erämaavankilaan jämähtänyt Matti Meikäläinen saa tehtäväkseen seurustella mainitun tekoälyn kanssa sekä arvioida samalla tämän ihmismäisyyttä sekä väitettyä tietoisuutta. Kuten tohtori Faustin tarinoiden henkisillä jälkeläisillä yleensä on tapana, myös tälläkin kertaa tiedolla on hintansa sekä arvaamattomia vaikutuksia kokeeseen osallistuvien henkilöiden elämään.
“En tiedä huomasitko, Sherman, mutta Ex Machinan miehen ja naisrobotin suhde toimi Marxin vieraantumisteorian mukaisena kuvauksena kapitalistin ja työläisen valtasuhteesta, joskin sukupuolisiin ja teknologisiin suhteisiin sovellettuna. Ex Machinan maailmassa naisrobotti on lähtökohtaisesti vain biologisen miehen leikkikalu ja koe-eläin.” “Huomasin kyllä, kiitos aiheesta pitämänne alustavan luennon, Herra Peabody. Mutta huomasitteko itse Garlandin elokuvan viittauksen Ovidiuksen Pygmalioniin, joka tarinan mukaan rakastui norsunluusta veistelemäänsä naispatsaaseen – siis siihen samaan kirjalliseen klassikkoon, johon Alfred Hitchcock viittasi Vertigossaan? Alex Garlandilla on selvästi länsimainen yleissivistys hallussa.”Kolmiodraamana Ex Machina on… mielenkiintoinen. Upporikas hullu munkki on kuin tyttöystäväänsä vankinaan pitävä omistushaluinen ja väkivaltainen poikaystävä, jonka vehkeilyjen keskelle hyväntahtoinen ulkopuolinen, tarinan ruhtinas Myškin, tietämättään astuu vain yhdeksi testikappaleeksi muiden joukossa. Kaikkivoipaisuuteensa seonnut tiedemies ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi asettaa luomuksilleen minkäänlaisia erityisiä asimovilaisia rajoituksia – ehkä vain nähdäkseen kuinka pitkälle tekoäly olisi valmis menemään saavuttaakseen sille ennalta asetetut tavoitteet. Naisrobotilla ei olekaan lopulta minkäänlaisia estoja manipuloida tai tuhota ihmisiä saadakseen “haluamansa”, mutta tekoälyllä on täydet valmiudet ymmärtää ja käyttää hyväkseen kohtaamiensa zelovekien heikkouksia. Dostojevskin kuuluisaa toteamusta sivuten Jumalan hahmon rajoittuessa eksentrisen megalomaanikon egoon edes ihmisillä itsellään ei ole syytä tai objektiivisia perusteita toimia moraalisesti.
“Minusta Ex Machinan lähtökohdat ovat perusteiltaan häkellyttävän ajankohtaisia, mutta ainakin itse olisin katsojana kaivannut siltä enemmän teknisiä yksityiskohtia.” “Kuinka niin, Herra Peabody?” “Katsohan Sherman, Ex Machina kertoo tekoälystä ja koneen tietoisuudesta, mutta todellisuudessa tällaisista keksinnöistä saatetaan olla vielä vuosikymmenten päässä – mikäli mitään sellaista ikinä kyetään kehittämäänkään. Tällä hetkellä emme edes tiedä, mitä ihmisenkään tietoisuus loppujen lopuksi on tai miten se toimii, joten sellaisen keinotekoinen luominen vaikka vain vahingossa olisi yksi kautta aikain sensaatiomaisimmista läpimurroista koko tieteen historiassa. Yksi tietoisen tekoälyn kehittämisen suurista haasteista on kokemusten perustuminen tulkintaan ja jatkuvasti muuttuvan maailmankuvan sovittamiseen aiempaan, kuten postmodernistit asian jo viime vuosisadan puolivälissä kiteyttivät. Garland kuitenkin ovelasti kiertää ongelman keskittymällä kuvaamaan trillerin keinoin liiankin luonnolliseksi kehittyneen koneen muodostamaa uhkaa ihmisille.”Omaan henkilökohtaiseen makuuni parasta Ex Machinassa on sen avoimeksi jäävä lopetus, jonka sanoma on ajankohtaisuudeltaan vähintään yhtä leikkaavaa terää kuin kysymys tekoälyjen muodostamasta eettisestä ja inhimillisestä problematiikastakin. Garlandin elokuvassa robotit eivät vain ole saaneet yhä ihmismäisempiä piirteitä, mutta samalla digileluihinsa seonneet ihmiset ovat muuttuneet niin mekaanisen kaavamaisiksi, ettei näiden keskeltä pystyisi lateksi-ihoista rabotnikkia enää tunnistamaankaan. 2000-luvun ihminen on isossa kuvassa pelkkä algoritmein ohjattu digitaalinen numerosarja Jevgeni Zamjatinin romaanista – Saarioisten tehtaassa tuotetun lihamakaronilaatikon kaltainen kasvoton ja arvoton tuote, jonka internetkäyttäytymisen pohjalta tuotettua profiilia kaupitellaan aikamme teknologisten kartanonherrojen kesken kuin kuolleita sieluja Venäjällä. Se kelpaisi uuden kertomuksen aiheeksi – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa.
