Marianne Faithfull on ihana! Hänen matalana kähisevä ääni riittäisi kantamaan roolin alusta loppuun, mutta sen lisäksi naisella on karismaa vaikka muille jakaa. Faitfull esittää Maggieta, mummia, joka tekisi mitä tahansa pelastaakseen kuolemansairaan lapsenlapsensa. Kuulostaako kököltä? Ei kuitenkaan ole.
Lapsenlapsella on tauti, jonka voi hoitaa kuntoon ainoastaan Australiassa, mutta perheellä ei ole varaa lähettää lastaan hoitoon. Maggie-mummi päätyy lopulta seksiklubille ansaitakseen rahat pojanpojan hoitoa varten. Työhuone on pieni koppi, jossa on reikä, jonka kautta työskentely tapahtuu. Työkaverina huoneessa on vain litran pullo liukastetta. Tämän osuuden saisi esitettyä likaisestikin, mutta katsojan naamaa ei työnnetä liian syvälle. Vain sen verran vain, että käy ilmi, kuinka kaukana glamour on tällaisesta työstä.
Seksiklubit ovat monesti elokuvissa tapahtumapaikkoja joissa naisia sorretaan. Maggielle ei koe itseään sorretuksi, koska paikka on ainoa josta hän voi tienata tarpeeksi rahaa lyhyessä ajassa. Lisäksi hänen itsetuntonsa kasvaa, sillä pienen alkujännityksen jälkeen Maggie huomaa olevansa hyvä työssään, ja saa taiteilijanimenkin – Irina Palm.
Faithfullin lisäksi Miki Manojlovic seksiklubin omistajana on hyvin vakuuttava. Tällaisen roolin voisi tehdä hyvin yksinkertaiseksi, mutta hänestäkin tulee lihaa ja verta, kuten Maggiesta.
Belgialainen bändi Ghinzu vastaa musiikista, joka luo tarinalle tunnelmaa. Kuvaus on hyvin realistisen näköistä, kaikki on hivenen ankeaa, muttei kuitenkaan liian korostetusti
Irina Palm etenee jouhevasti suurimman osan ajasta, vaikka se onkin vähän ylipitkä. Parasta elokuvassa on huumori jota tirskahtelee sopivasti. Suurin onni on kuitenkin se, että Faithfull on mukana suurin piirtein jokaisessa kohtauksessa. Hän elää ja hengittää tätä roolia sataprosenttisesti, läsnäolo on yhtä vahvasti käsin kosketeltavaa jokaisessa ruudussa. Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin vain rakastua Maggien hahmoon.
