Harva elokuva alkaa yhtä… rouheasti kuin tämä. Delicatessen sijoittuu Ranskaan. Eletään vuotta X, jolloin maata vaivaa ruokapula. Siellä jossakin on äänekkäällä putkistolla varustettu kerrostalo, jonka alakerrassa toimii lihakauppa ja yläkerrassa Karin Viardin esittämä hienorouva keksii alituiseen uusia tapoja murhata itsensä. Toisin kuin monet muut, tämän talon asukkaat voivat melko hyvin. Lihakauppias (Dreyfus) pitää väen kylläisenä. Mutta millä tavalla…!
Paljolti Amélie-elokuvansa kaltaista tyyliä myös Delicatessenissa käyttänyt Jeunet sekä hänen kumppaninsa Caro ovat luoneet maailman, jossa rakkaus on kuin hilpeän keltaiset kalsarit likaisenruskean popliinitakin alla. Vaikka Delicatessen onkin mustan huumorinsa ansiosta Amélieta hurjempi leffa, molemmat elokuvat kertovat nuoresta lemmestä yhtä herkästi. Lihakauppiaan tyttären (Dougnac) ja pellestä (Pinon) jokapaikanhöyläksi siirtyneen miesnassikan romanssi on Delicatessenin sydän. Siinä ympärillä pyörii vain maanalainen ”armeija”, pienimuotoinen pilli- ja töräytintehdas sekä heteka, jonka putkistossa lutikan kynnet taatusti lipsuvat. Välillä nämä elementit käyvät niin huimiksi, että lavstoori on jäädä niiden jalkoihin. Kuvasto on onneksi idearikasta ja fantastisen villiä. Tim Burtonin ja/tai Terry Gilliamin fanit pitävät elokuvan visuaalisesta puolesta varmasti.
Elokuvan äänimaailma tukee kuvaa hauskuudessa. Näyttelijät ovat ilmaisuissaan enemmän realismin kuin fantasian (tai pitäisikö sanoa muka-taiteellisen ylinäyttelemisen) puolella. Kovin syvällisiin henkilökuviin leffassa ei ole annettu tilaa, mutta sellaisia ei oikeastaan tämän tyypin elokuvasta edes jaksa kaivata. Delicatessen on elokuvana auteurmainen, hyvin omanlaisensa kokemus. Mikäli sen saa jostakin käsiinsä, katsominen kannattaa – ellet aivan vähästä pelästy.
