Orfeus on yksi kreikkalaisen mytologian lukuisista hahmoista. Hänen tarinastaan on tehty monta elokuvaversiota, eikä ihme, sillä Orfeus-myytti on yksi rakastetuimmista. Taustoja valaistakseni voin kertoa sen verran, että Orfeus oli kaveri, joka tunnettiin lumoavasta soittotaidostaan. Hän soitti niin kauniisti, että ihmisten lisäksi myös eläimet, kasvit, vuoret ja jopa joet kuuntelivat hänen sulosointujaan. Orfeus rakastui kauniiseen Euridikeen, mutta myös toinen kaveri jäi Euridiken pauloihin, joten kävi niin, että tämä toinen kaveri kidnappasi Euridiken ja vei hänet manalaan. Orfeus ei voinut unohtaa Euridikea, vaan lähti hakemaan häntä itselleen takaisin. Orfeuksen valtti oli soittotaito, joka lumosi manalan isännän, Hadeksen, siinä määrin, että Hades lupasi antaa Euridiken takaisin jos Orfeus menisi ensin ja pystyisi kävelemään manalasta pois katsomatta taakseen. No, Orfeus malttamattomana kaverina meni tietenkin vilkaisemaan Euridikea ennen aikojaan, joten sinne kuoleman puutarhaan jäi iäksi tämä kaunis tyttö. Orfeus menetti tapauksen vuoksi elämänilonsa ja lopulta joutui julmasti surmatuksi. Hänen päänsä irrotettiin ruumiista ja heitettiin jokeen, jossa se vielä irrotettunakin huusi Euridiken nimeä.
Marcel Camus’n elokuvaversio on omaleimainen sovitus samasta aiheesta. Se sijoittuu Brasilian Rio De Janeiroon ajankohtaan, jolloin sambakarnevaalit ovat alkamassa. Camus on sijoittanut tapahtumat kiehtovan köyhään hökkelighettoon, jota asuttaa afro-brasilialainen väestö. Näiden ihmisten parissa asuu myös Orfeus. Hän soittaa taidokkaasti kitaraa ja kylän lapset uskovat, että Orfeus saa soitollaan auringon nousemaan aamuisin. Orfeus on naimisissa Miran kanssa, mutta kun seudulle saapuu kaunis Euridike, niin Orfeus lumoutuu hänestä täysin. Varsinkin kun Euridike esittää karnevaalihumussa orgastisen viehkeän tanssinsa. Euridiken viehkeyden panee merkille myös etäällä viekkaana vaaniva hahmo, joka on pukeutunut kuoleman vaatteisiin. Kuumien rytmien soidessa alkaa kilpajuoksu siitä kumpi saa Euridiken kuolema vai Orfeus?
Fataalinen intohimo ja Rion karnevaalit sopivat yhteen kuin vakka ja kansi. Missään ei juhlita kuin Riossa, joka sykkii festivaalien ajan yötä päivää. Naiset tanssivat puolialastomina kaduilla ja miehet pörräävät ympärillä lihakset pingottuneina. Tunnelma on erittäin eksoottinen ja avoimen seksuaalinen. Palavaa rakkautta, kiihkeää seksiä ja paljon intohimorikoksia on takuulla luvassa. Ei siis ihme, että joka vuosi, karnevaalien loputtua, saldoksi jää satoja ruumiita, jotka ovat kuolleet festivaalihumussa monista eri syistä, joita ei välttämättä saada koskaan selville. Onko siis mitään ideaalisempaa ympäristöä tälle tarinalle kuin hikisen kostea Rio ja sen kiihkoa täynnä oleva karnevaali. Mielestäni ei ole. Oivallus siirtää mytologia tähän ympäristöön on osoitus todellisesta luovuudesta.
Näyttelijät ovat tummaihoisia afrikkalaistaustaisia brasseja, joille tässä elokuvassa esiintyminen jäi ainoaksi todelliseksi elokuvarooliksi. Pääosakolmikkoa yhdisti urheilullinen tausta. Orfeusta esittävä Breno Mello oli ammattilaisjalkapalloilija. Euridikea näytellyt Marpessa Dawn tanssi ammatikseen. Kuolemaksi naamioitunutta miestä esittävän Ademar Da Silvan meriitit olivat vaikuttavimmat. Hän nimittäin rikkoi seitsemän kertaa maailmanennätyksen ja voitti kahdesti peräkkäin olympialaisten kultamitalin kolmiloikassa. Ensimmäisen Olympiakultansa hän saalisti meille läheisestä Helsingistä. Elokuva ei kärsi tuntemattomista näyttelijäkasvoista. Oleellisinta ei ole edes näyttelijätaidot, vaan se, että he ovat läsnä nuorina, kauniina ja ennen kaikkea kiihkeä rytmisinä ihmisolentoina, jotka jättävät vahvan jäljen katsojan muistiin. Tumman jäntevä ja kostea iho on tässä elokuvassa eroottinen kaipuun kohde. Katsojan on helppo tuntea palavaa himoa lihallisiin nautintoihin. Sambaa, rytmiä, tanssia, juhlintaa, halua kääntöpuolella kuitenkin juhlan jälkeinen aamu ja peilistä katsova kalpea kuolema.
Musta Orfeus on vahva nostalginen trippi, mutta samalla myös hämmästyttävän tuoreena pysynyt modernin elokuvan klassikko. On vaikea käsittää, että elokuva on tehty jo 1950-luvulla. Toteutus on ajaton ja originelli. Tämä voitaisiin kuvata identtisenä vielä tänäkin päivänä, eikä se silti tuntuisi ajan patinoimalta. Itse asiassa Musta Orfeus on oma maailmansa, jonka ohjaaja Camus on meidän iloksemme luonut.
Musiikki on kiinteä osa elokuvaa ja Orfeus-myyttiä. Orfeuksen laulama On aamua väistyvä yö on jo suomalaisenkin iskelmämusiikin ikivihreä. Musiikista vastaavat Luiz Bonfa ja Antonio Carlos Jobim. Bonfa on kirjoittanut tuon legendaarisen Manha de Carnavalen. Jobim taas oli suurin syy sille, että sambaperäinen bossanova musiikki nousi suureen suosioon 1960-luvulla. Elokuvassa on myös hieno, ehkä aavistuksen rakeinen, värikuvaus. Onkin vaikea sanoa kumpi viehättää enemmän visuaalinen vai auditiivinen puoli. Ehkä molemmat ovat tässä tapauksessa yhtä kovaa valuuttaa.
Musta Orfeus on surullinen leffa, jossa on toki mukana niitä ohimeneviä onnen hetkiä. Siinä mielessä se muistuttaa rakenteeltaan ihmisen elämää, joka koostuu yön ja päivän vuorovaihtelusta. Tarinana tämä ei varmasti aukea jos on pelkästään juonielokuvan ystävä. Elokuva voi jopa vaikuttaa hajanaiselta ja epäloogiselta, mutta kun tiedostaa, että kyse on vanhasta mytologisesta kertomuksesta, niin palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Musta Orfeus on suuri elokuva ja yksi elokuvahistorian persoonallisimmista tekeleistä. Se tuli kuin tyhjästä ilman esikuvia. Itse näen sen jonkinlaisena elävänä taideteoksena, jonka erinomaisuutta on vaikea yksilöidä. Kokonaisuutena se kuitenkin saa minut tuntemaan suurta mielihyvää siitä, että olen valinnut juuri elokuvat suureksi elämäni rakkaudeksi.
nimimerkki: mauge
