Sywässä Etelässä koetaan katoamistapaus. FBI:n kaksi agenttia, veteraani Rupert Anderson (Gene Hackman) ja oppineempi Alan Ward (Willem Dafoe) lähetetään paikalle. Soppaan liittyy 1960-luvun kiivasta kansalaisoikeuksien selvittelyä, kluklu-klaani hiippalakkeineen, junttipormestarien kuningas Tilman (R. Lee Ermey), sheriffi Stuckley (Gailard Sartain) kätyreineen ja tietysti paikallinen isokiho (Stephen Tobolowsky) sekopäisine idiotioineen. Tärkeäksi avuksi muodostuu apulaissheriffi Pellin (Brad Dourif) vaimo (Frances McDormand) jonka oikeudentaju joutuu ristiriitaan.
Koska alkukohtaus paljastaa että leffassa on murha ja kuka on murhaaja niin rikoksen selvitys ei ole sen tärkein seikka. Alan Parker luo vahvan ja selkeästi puolueellisen elokuvan mikä jättää draamallisesti vahvan jälkimaun ja inhimillisesti kitkerän vivahteen, sillä yksikään elokuvan positiivisten voimien edustaja ei yksinään ole oikeassa ja vastapuoli on läpäisemättömän muurin takana minkä läpäisy ei onnistu oikealla tavalla ja väärä tapa jättää ruman sotkun vaikka se murtaakin em. muurin.
Näyttelijät ovat ne kivijalat joihin tämä elokuva perustuu ja tutkijoiden tarkoitus on avata ovi elokuvaan. Gene Hackman tuo elokuvaan paikallisen näkökulman ja sen tietyn charmin millä Sywän Etelän karkea, mutta lainmukainen lainvalvoja toimii ihannetilanteessa. Willem Dafoe on täydellinen vastakohta olemalla nuori, huoliteltu ja jäätävän muodollinen. Hänellä on takanaan tarvittaessa koko liittovaltion lihas, hän ei pelkää sen käyttöä siinä missä Anderson selvittää asian hienovaraisesti ja ovelasti. Hackman on lujaksi kuivettunutta puuta mikä kestää myrskyn joustamalla ja Dafoe on kylmää, kovan joustamatonta terästä. Nämä kaksi agenttia silti vihaavat vääryyttä ja se tekee heidän ponnisteluistaan oikeutettuja. R. Lee Ermey on aina mielipuolien kouluttajakersanttien jumala, mutta hienovaraisen niljaisena pormestarina hän toimii ja hänen alaisenaan olevat kätyrit ovat ilmasta hengitetyn vihan ruokkimia punaniskoja. Frances McDormand tekee vankan tukiroolin sivustakatsojana joka tekee oikein ja joutuu myös maksamaan sen hinnan.
Aihe on tyly ja sitä käsitellään säälimättömän raskain ottein. Huumoria ei mukana tippaakaan, mutta sitäkin enemmän mukana on kiukkua, pelkoa ja aiheellista vittuilua turmeltuneelle junttikoneistolle ja se on myös erinomaisen hyvä leffa. [I]Mississippi palaa[/I] ja tuhkasta näemme että pieni valhe voi kertoa suuremman totuuden. Olisi voinut olla vielä (tutkinnassa) parempikin, mutta asenteet ja tavat eivät muutu yhdellä rysäyksellä vaan askel kerrallaan ja agentit Anderson ja Ward pakottivat sen askeleen tapahtumaan.
