Tuntuuko Teistä joskus siltä, että historiankirjat kaunistelevat asioita? Tai vesittävät tärkeät asiat? Vaikuttavatko Hollywood-leffat nössöilyltä? Tekeekö mieli vetää Gladiaattorilta housut kinttuihin? On kenties aika kaivaa esiin elokuva, jota soisi esitettävän jokaisella historiantunnilla, ainakin pätkittäin (niin, onhan rainan ikäraja 15 vuotta). Se on, kuten otsakekin jo sanoo, Fellinin Satyricon!
On vaikea sanoa, mikä historianteksteissä lopulta on totta, kun Rooman valtakunnan kukoistuksesta on kulunut jo yli pari tuhatta vuotta. Silti, kun asiaan paneutuu ehta italiaano italialaisin taustavoimin ja vieläpä (mm. Gaius Petroniuksen) aikalaistekstejä mukaillen, voidaan olettaa lopputuloksen ilmentävän totuutta edes hivenen paremmin kuin siloiteltu amerikkalaisviihde. Niinpä Satyriconin kuvastoon kuuluukin kaikki se, mitä esim. Quo Vadis, Rooman valtakunnan tuho, Ben-Hur ja Gladiaattori eivät näyttäneet. Ei ole juuri mitään pyhää.
Tarinan keskushenkilöt ovat Encolpius (Potter) ja Ascyltus (Keller), toinen vaalea, toinen tumma. Kumpikin varsin salskeita nuoria miehiä, ystävyksiä keskenään. Ystävyys on kuitenkin mennyttä, kun miesten välille tulee riitaa suloisen naisellisesta Gitonista (Born), joka tietysti tykkää enemmän heistä toisesta. Blondi jaksaa ikävöidä rakastajaansa, tumma komistus taas näkee asiat selkeämmin. Tai niin hän ainakin uskoo. Ajat kuluvat ja elämä on vain osa loputtomia orgioita. Välillä voidaan pahoin joukolla, välillä harrastetaan muuta hauskaa ja ollaan rumia oikein kunnolla. Silloin tällöin Encolpius ja Ascyltus osuvat yhteen ja loppu näyttää, häviävätkö tämän hämärän ja limaisen maailman keskellä kaikki vai onko jossain edes jotakin valontapaista.
Federico-setä on tehnyt kiltempiäkin elokuvia kuin tämä, eikä Satyricon todellakaan anna täydellistä yleiskuvaa miehen tuotannosta. Fellinimäisyyksiä leffa kuitenkin pursuaa. Koska leffan pohjana on muinainen näytelmä, maestro leikittelee teatraalisuudella ahdistukseen asti. Pitkälti erikoisen ulkonäkönsä vuoksi valitut sivuosanäyttäytyjät sekä pääosanesittäjät on ripoteltu pitkin kohtauksia kuin maalauksissa. Leffa onnistuu olemaan myös ajoittain hauska, mutta rappio syö rattoa. Yllättävää kyllä, Oscar -patsastelijat eivät suorastaan inhonneet näitä orgioita, vaan Fellinille annettiin peräti tunnustus parhaasta ohjauksesta juuri tämän elokuvan myötä. Gloriaa hänelle, joka kestää katsoa nämä toogabileet kokonaan.
