Mieleni minun tekevi… arvostella taas vaihteeksi neuvostoelokuvaa! En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin täysin unohtanut tämän elokuvan olemassaolon vaikka viime aikoina olenkin arvostellut runsaalla kädellä näitä itänaapurin mykkiä klassikkotason tuotoksia.
Äiti tai pohjalaisittain Äitee perustuu Maksim Gorkin samannimiseen opukseen, joka muuten on myös päivänsankari (24.12) Tarja Halosen suosikkikirjasia. Alkuperäinen romaani kertoo riipivän realistisella otteella vuoden 1905 epäonnistuneesta vallankumouksesta sekä sen keskelle joutuvasta työläisperheestä, päähenkilönään nimensä mukaisesti äiti. Gorki itse ei pitänyt romaania mitenkään ihmeellisenä, mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen siitä tuli vähemmän yllättäen symbolisesti merkittävä teos ja Gorkista itsestään Neuvostoliiton kansallissankari.
Äiti-elokuva seuraa kirjan juonta kuitenkin vain hyvin kursorisesti ja pilkuntarkka realismi on korvattu aikansa neuvostoliittolaisella myyttisyydellä ja kylmä objektiivisuus erilaisilla aatteellisilla arkkityypeillä sekä uskonnolliset mittasuhteet saavuttavalla paatoksellisilla hengellä. Tehtaan silta ei esimerkiksi ole enää vain pelkkä silta, vaan symbolinen raja herraskaisen kapitalismin sorron ja työväen välillä eikä jäänmurtaja murra vain jäätä vaan koko vanhan yhteiskuntajärjestyksen – kiitos tyylikkään montaasin.
Käytännön tasolla elokuvan tarina itsessään kertoo ihmisen kasvusta luokkatietoisuuteen ja sen ainoan oikean aatteen paloon, lopulta oikeaoppiseksi vallankumoukselliseksi marttyyriksi asti. Muodonmuutosprosessi saa alkunsa koko jupakan keskiössä olevan perheen aikuisen pojan sekaannuttua työväenliikkeen kumoukselliseen toimintaan, mutta ennen pitkää valtoimenaan raivoavassa luokkasodassa passiivisena sivustakatsojana olleesta äidistä itsestään kuoriutuu erinäisten vaiheiden jälkeen aito punalippua heiluttava työväenluokan sankari.
Ilmestyessään Äiti oli valtaisa menestys, sen kuvaus, emotionaalista voimaa ja innovatiivista montaasitekniikkaa ylistettiin varauksetta ja Vsevolod Pudovkin nousikin käytännössä tämän ansiosta kertaheitolla neuvostoelokuvan terävimpään eturintamaan Sergei Eiseinsteinin kanssa. Nykyaikana Äiti ei enää ole saanut läheskään yhtä suurta huomiota ja kiitosta kuin moni muu aikansa neuvostoliittolainen klassikko vaan moni tuntuu kylmästi ohittavan tämän “silkkana propagandana”, jota Äiti periaatteessa onkin, mutta pahuksen korkealaatuista sellaista.
Omasta mielestäni kyseessä on helposti parhaita mykkiä neukkulaisia, [movie]Panssarilaiva Potemkin[/movie]in, [movie]Mies ja elokuvakamera[/movie]n, [movie]Uusi Babylon[/movie]in ja [movie=1928]Arsenal[/movie]in tasolle yltävä mestariteos.
