Lulan (Dern) äiti on hirveä noita. Ensin se vikittelee tyttärensä renttumaista poikaystävää Sailoria (Cage), ja torjuttuaan tulleeksi katsoo parhaaksi päästää tämän päiviltä. Lula ja Sailor ovat sydämeltään villejä, ja päättävät jättää kurjan laiffinsa taakse. Alkaa Lynchmäinen road movie keltaista tietä pitkin, määränpäänä Kalifornian ihmemaa.
Barry Giffordin samannimisestä bestselleristä tehty Villi sydän on jännä leffa. Sen hullun Lynchin tavaramerkit on selkeästi läsnä, mutta filmi on kaiken synkkyydenkin keskellä kumman positiivinen. Ehkäpä alkuperäinen romaani on pitänyt miestä (jälleen) aisoissa. Pläjäys on oudoimmillaan irvokas versio Ihmemaa Ozista, tavallisimmillaan taas Natural Born Killersin tai True Romancen kaltainen julistus kahlitsemattomalle ja ikuiselle Ärrälle. Jutut tuntuvat välillä kahdelta erilliseltä leffalta jotka on yritetty ujuttaa yhteen, ja homma pysyy kasassa pitkälti hyvän kerronnan ansiosta.
Villin sydämen jopa syntiseltä tuntuva charmi on käsinkosketeltavaa. Parhaimmillaan fiilis on halvoissa hotelleissa ja tien päällä. Autoradioon tökätty Chris Isaakin Wicked Game käy yksiin kohtauksensa kanssa aivan mahtavasti. Diane Ladd on uskottava noita, Dafoe vetäisee loistoroolin ja sivuhahmot ovat muutenkin hillittömiä. Cage ja Dern näyttelevät kyllä ihan mukiinmenevästi, mutta jäävät aavistuksen verran muiden varjoon.
Väkivaltaskenet hälvenevät, ja Villi sydän osoittautuu lopulta Ihmemaa Ozin kaltaiseksi sokeripaukuksi, jonka omintakeiselle huumorille uskaliaimmat kehtaavat jopa nauraa. Pikkujutuistaan huolimatta virkistävä duuni Lynchiltä, ainakin jos katsoja on oikeassa mielentilassa.
