Näin aluksi täytyy sanoa, että pikkupoikana, eli noin 7 vuoden ikäisenä katsoin isän kanssa paljon klassikkoja. Näihin klassikkoihin kuuluivat niin aina yhtä loistavat Laurel & Hardy -komediat, kuin myös Errol Flynnin merirosvoilufilmit. Miekan kanssa hassusti hyppelevä, isänmaansa Englannin (vaikka heebohan on oikeasti Australialainen) puolesta taisteleva Flynn teki aikamoisen vaikutuksen ja pidin miestä yhtenä valkokankaan kovimpana miehenä, siinä John Waynen ja Clint Eastwoodin rinnalla. Sea Hawk, Captain Blood ja Adventures of Robin Hood olivat, ja ovat edelleenkin loistavia filmejä ja niinpä lyhyen harkitsemisen jälkeen päätin länkkäri- intoilijana aloittaa tutustumisen Flynnin lukuisiin westerneihin. Dodge City on niistä ensimmäinen ja sitä seurasi seitsemän muuta länkkäriä.
Flynn esittää Wade Huttonia, irlantilaista karjanajajaa, joka saapuu ystävineen levottomaan Dodge Cityyn. Kaupunkia hallitsee karjaparoni Jeff Struttet jengeineen, joka terrorisoi muutenkin levotonta ja rappiolla olevaa kaupunkia. Noh, ylläripylläri, Flynnistä tulee kaupungin sheriffi, joka päättää tehdä paikasta kunnollisen kaupungin, jossa jokainen eläkeläinen voi ulkoiluttaa lapsenlapsiaan joutumatta ryöstetyksi.
Ainekset ovat näinkin vanhaksi leffaksi varsin hyvät, mutta toisin käy. Vaikka elokuva paistattelee hehkuvissa Technicolor- väreissään, on filmi mustavalkoisempi kuin mustavalkoiseksi säädetty laajakuvatelevisio. Ihmiset ovat sivuhahmoja lukuun ottamatta joko hyviä tai pahoja. Ja naiset ovat helposti suuttuvia ja rakkaudennälkäisiä juoruilijoita. Elokuvan puolustukseksi voi tietenkin sanoa, että sama vika löytyy aika monestakin aikakauden pläjäyksestä, mutta minkäs teet, ainakin tässä tapauksessa tällainen häiritsee aika pahastikin.
Errol Flynnin veijarimainen ja veikeä charmi sopii kieltämättä Robin Hoodille tai vaikkapa kiltille merirosvolle, mutta Herranjumala – ei lännenelokuvaan! Flynn sopii sheriffiksi yhtä hyvin kuin naula korvaan (tässä tapauksessa tarkoitetaan huonoa). Ja erityisesti kohtauksissa, joissa mies käyttää sheriffititteliään hyväksi ja lukitsee väkeä vankilaan, katsominen on jopa tuskallista.
Mutta vaikka ylläolevasta tekstistä voi päätellä Dodge Cityn olevan huono elokuva, näin ei ole. Tälläkin pätkällä on ehdottomasti hetkensä, kuten aivan loistava ja usein kehuttu kapakkatappelu, sekä loppupuolen jännittävä juna-ammuskellu (joka valitettavasti pilataan überkornilla loppukohtauksella).
Näin lopuksi vielä totean, että Dodge City on viihteellinen ja nostalginen, mutta myöskin kökkö ja pitkäveteinen. Suosittelen tätä niille, jotka pitävät kaikesta yli 50 vuotta vanhasta ja niille, jotka yksinkertaisesti pitävät vanhanaikaisesta ja viihdyttävästä viihdytystarkoitukseen tehdystä viihteestä. “Ihan kiva.”
nimimerkki: Jope Pitkäviha
