Foxy Brownilla (Grier) on ehkä komeat ryntäät, mutta hän osaa olla myös kettumainen akka. Kun joku niittaa tytsyn kyttäkullan (Brown) hengettömäksi kesken auvoisinta auringonottoaikaa aivan parin kotiovelle, Foxy suuttuu. Hän kaivaa pistoolin piilostaan ja lähtee kostoretkelle. Jack Hillin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa blaxploitaatiopätkässä* ollaan pahoja ja väkivaltaisia puolesta riippumatta, puhutaan rivoja ja vilautellaan juonen turvin tissejä. Huisia.
Hmmm. Pam Grier on kyllä komea ilmestys, sitä ei voi kieltää, eikä leidin näyttelemisessäkään ole erityisemmin valittamista. Parhaansa hän tekee, vaikka elokuvan tarina onkin kökköä litkua kuin puoli vuotta sitten vanhentunut maito. Hänen ironinen asenteensa kantaa leffaa vähän samaan tapaan kuin Jane Fondan työskentely Barbarellassa (1968). Näin onkin harmillista, ettei Grieriä ole aikoihin nähty juuri muissa muistettavissa rooleissa kuin Tarantinon Jackie Brownina.
Niin musiikillisesti, kuvauksellisesti kuin muutenkaan Foxy Brown ei ole mitenkään erikoista tavaraa. 70-luvun tyylistä kiinnostuneet voivat siitä bongailla vinhoja vinkkejä (tod. tyylikkäitä kledjuja), mutta muille sillä on hyvin vähän mitään annettavaa.
(* lähinnä värillisille suunnattu eksploitaatioelokuva, synt. 70-luvulla. Tunnetuin alagenren teos Shaft vuodelta 1971.)
