“Seven-six-two millimeter. Full. Metal. Jacket.”
Apocalypse Now’n ja Platoonin lisäksi Vietnam-sotaelokuvien aatelistoon kuuluu Stanley Kubrickin ohjaama Full Metal Jacket, jota allekirjoittanut pitää mainitusta kolmikosta parhaana kuvauksena sodan kauheudesta, järjettömyydestä ja monesta siihen liittyvästä asiasta.
Full Metal Jacket ei kuitenkaan ole aivan täysiverinen sotaelokuva rintamakuvauksineen, mikä juuri onkin leffan suuri vahvuus, se ei myöskään ole tyylittelevä tai ylipitkä. Tarina jakautuu selvästi kahteen eri osaan, jotka molemmat ovat hyviä, mutta joista toinen on paljon mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi. Kyseessä on siis merijalkaväkialokkaiden koulutusjakso, joka päättyy kuuluisaan kohtaukseen vessassa.
Sitten tarina jatkuukin rintamalla, Vietnamissa. Sota näytetään hulluna, suorastaan paradoksaalisena ja raakana maailmana, jossa ”Born to Kill” –iskulause elää rinnakkain rauhanmerkin kanssa samalla kun jenkkien helikopteri kyntää konekiväärillä kuolemaa vietnamilaissiviilien keskuuteen. Ihmishenki ei ole enää minkään arvoinen, ja kalma juoksee kintereillä koko ajan, taistelusta toiseen.
“You write ‘Born to Kill’ on your helmet and you wear a peace button. What’s that supposed to be, some kind of sick joke?”
Sodan mielettömyys ja pinnan alla vaeltava pasifismi on elokuvan historian aikana tullut esille parhaiten Vietnamiin sijouttuvissa leffoissa. Niin on asian laita myös Full Metal Jacketissa; elokuva ei ole mikään eeppinen isänmaallisuutta ja surkuttelua yhdistävä ooppera, vaan veijaruuden ja hengissä pysymisen kuorruttama kuvaus Vietnamin helvetistä.
Tunnelma elokuvan ajan on koko ajan hyvä, ja julmien tapahtumien jälkeen tarina antaa illuusion toivosta. Tyylikäs loppu Mikki Hiiri –lauluineen kruunaa kokonaisuuden. Full Metal Jacket on rautaa, huumoria ja realismia alusta loppuun.
