Jos haluaa kokea palkitsevan elokuvaelämyksen, on Funny Games elokuva, jota ei kannata katsoa. Kyseessä on yksi elokuvahistorian masentavimmista ja turhauttavimmista teoksista. Tämä ei kuitenkaan ole haukkumista, sillä juuri siihen Funny Games pyrkii ja onnistuukin siinä mestarillisesti.
Pariskunta Anna (Lothar) ja Georg (Mühe) matkustavat poikansa kanssa loma-asunnolleen viettämään aikaa yhdessä, ja aluksi päivä vaikuttaa etenevän varsin normaalisti. Pian asunnolle saapuu hyväkäytöksisen ja miellyttävän oloinen Peter (Giering) lainaamaan kananmunia. Kohtelias keskustelu ja tunnelma muuttuvat nopeasti ahdistavaksi ja uhkaavaksi, kun Peterin ystävä Paul (Frisch) ilmaantuu paikalle, eikä kaksikko millään suostu poistumaan. Kuten arvata saattaa, pian perhe saakin pelätä näitä kahta tunkeilijaa henkensä edestä. Juonen alkuasetelma on tyypillisen trillerin lähtökohta, mutta tämä elokuva on kaikkea muuta kuin tyypillinen.
Sekä Lothar että Mühe ovat todella realistisia avuttomina ja psykopaattikaksikon käsittämättömän julmasta käytöksestä lamaantuneina vanhempina. Vastakohta sympaattisen traagiselle perheelle ovat sadistiset, mutta ristiriitaisen kultivoituneilta vaikuttavat, kohteliaasti puhuvat ja jossain määrin humoristiset hahmot Peter ja Paul, joita Giering ja Frisch tulkitsevat erinomaisesti. He ovat ikään kuin toisesta maailmasta elokuvan tapahtumien rauhaa häiritsemään saapuva kaksikko – Tom ja Jerry, Beavis ja Butthead – jota tavanomaisemmat ja ”todelliset” henkilöt eivät kykene ymmärtämään. Pelottavaa on se, että Peter ja Paul ovat epänormaaliudestaan huolimatta kuitenkin täysin todellisia henkilöitä.
Ahdistava, epämukava ja koruton tunnelma täyttää elokuvan kauttaaltaan. Hollywood-leffojen tuntomerkkejä, kuten kaunista musiikkia, shokeeraavia juonenkäänteitä tai liikuttavia hetkiä ei ole luvassa. Katsojaa manipuloidaan, pilkataan ja moititaan, ja hänen kaikki odotuksensa murskataan. Epätoivon tunne on välttämätön, kun kova todellisuus ilman minkäänlaista tyydytyksen tunnetta iskee armottomasti vasten kasvoja. Varsinkin väkivallan katsomisen tuoma tyydytys on tehokkaasti eliminoitu, sillä sairaudestaan huolimatta elokuva välttelee väkivallan graafista esittämistä. Funny Games luokin enimmäkseen vain vastenmielisen illuusion väkivallasta ilman hurmiota.
Funny Games ei ole miellyttävä kokemus, vaan provosoiva oppitunti, joka kaikkien väkivaltaelokuvia rakastavien tulisi katsoa kerran. Painotan sanaa ”kerran”, sillä elokuvaa ei selvästi ole tarkoitettukaan katsottavaksi useasti. Eikä kovin moni sitä toista kertaa varmaan haluakaan nähdä.
